Hyvässä dokumenttielokuvassa on yleensä kaksi tarinaa. Yksityisen ja yhteiskunnallisen tasot risteävät harvoin niin kohtalokkaasti kuin valokuvaaja Nan Goldinista kertovassa All The Beauty and the Bloodshedissa.
Yhtäältä se käsittelee alakulttuurien valokuvaajana tunnetun Goldinin yksityiselämää ja uraa, jotka nivoutuvat yhteen: hän kuului LGBT-yhteisöön, tienasi seksityöllä ja käytti kovia huumeita, kuten monet ystävänsä. Tätä elämänpiiriä 1970-luvulta alkaen kuvanneen Goldinin tyylissä kohtaavat inhorealismi ja vavahduttava herkkyys.
Toisaalta dokumentti on ajankohtaisuudellaan hätkähdyttävä kertomus aktivismista. Goldinille vuonna 2014 määrätty lääkekuuri johti opioidiriippuvuuteen. Selvittyään Goldin oli perustamassa aktivistiryhmä PAINia, joka halusi syylliset vastuuseen Yhdysvaltojen opioidikriisistä.
Dokumentin ohjaaja Laura Poitras lähti alun perin seuraamaan nimenomaan PAIN-aktivismia. Syntyikin henkilökuva, jonka kuvaamisen aikana Goldin selvitti henkilöhistoriaansa myös itselleen.
– Dokumenttielokuvan tekeminen on aina orgaanista. Alussa on yksi idea, joka väistämättä tekee tilaa toiselle, Poitras sanoo.
– Opioidikriisi vaikutti paitsi Nanin elämään, myös koko amerikkalaiseen yhteiskuntaan.
Elokuva näyttää, kuinka aktivismi muistuttaa samanlaisesta liikkeestä 1980-luvulla. Silloin hiv-epidemia aiheutti valtavaa kärsimystä. Pieni joukko aktivisteja, Goldin mukaan lukien, kamppaili kiinnittääkseen ongelmaan huomiota.
Ihmisiä historian keskellä
All The Beauty and the Bloodshed voitti Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan. Nyt se on Oscar-ehdokkaana ja ennakkosuosikki voittajaksi. Suomessa dokumentti tulee elokuvateattereihin perjantaina.
Aiemmin Poitras voitti Oscarin Citizenfourilla (2014), joka kertoo Edward Snowdenista. Hänen edellinen dokumenttinsa oli Kuka Julian Assange? (2016).
– Minua kiinnostavat yksilöt, jotka tekevät jotain ajassaan poikkeuksellista. Heitä seuraamalla ymmärtää suurempaa maailmasta ja politiikasta, Poitras muotoilee.
– Minulle dokumentinteko henkilöä läheltä kuvaten on aina myös yhteistyötä. Kun teen elokuvaa ihmisestä historiallisessa kontekstissa, työ on matka, jolla opin itsekin.
Dokumentissa Goldinin yksityiselämän tragediat avautuvat hänen omalla äänellään.
– Ensimmäisen kerran Nania haastateltuani olin tavattoman liikuttunut. Hän puhui, kuten hänen valokuvansa, suoraan ja intiimisti, Poitras kertoo.
Suorasukainen henkilökohtaisuus yllätti kokeneen dokumentaristin.
– Meidän piti kehittää turvajärjestelmä, sopia rajat samaan tapaan kuin hänen valokuvaamillaan ihmisillä oli jälkikäteen oikeus sanoa ei.
Elokuvataide ennen aktivismia
Dokumentissa nähdään, kuinka aktivistit saavat uhkauksia ja varjostajia. PAIN-ryhmä osoittaa, miten taidemaailman mesenaatit kietoutuvat Yhdysvalloissa kiinni museoihin ja instituutioihin eli taidesektorin yläportaaseen.
Opioidikriisi henkilöityi Sacklerien sukuun. Suvun omistamassa Purdue-lääkeyhtiössä tiedettiin oksikodonilääkkeiden aiheuttavan riippuvuutta, mutta niitä markkinoitiin silti turvallisina. Sacklerit tienasivat miljardeja.
Museot nimesivät suurlahjoittaja Sacklerien mukaan siipiä. PAINin kampanjointi johti suureen medianäkyvyyteen. Sacklerien lääkeyhtiö Purdue teki oikeusjuttujen kasauduttua konkurssin, ja instituutiot sanoutuivat suvusta irti. All The Beauty and the Bloodshedia voisi pitää osana aktivismia, jota se seuraa.
– Minulle dokumentit ovat elokuvataidetta. Ne voivat olla samalla myös poliittisia, Poitras sanoo.
– Jos elokuvani vaikuttavat poliittisesti, hyvä, mutta en tee niitä aktivismi edellä.