Elinsiirtojen historia alkaa Suomessa 1960-luvulla, jolloin käytössä oli valtakunnallisen elinluovutuskoordinaattorin Anna-Maria Koivusalon mukaan verenkierron pysähtymiseen nojaava DCD-toiminta (donation after circulatory death). Menetelmä on määrä ottaa uudelleen käyttöön Suomessa. Nykyinen lainsäädäntö sallii myös DCD-toiminnan.
– DCD-toiminta on virinnyt uudestaan merkittävässä määrin 1990-luvun lopulta asti koko Euroopassa. Esimerkiksi Hollannissa ja Britanniassa lähes puolet elimistä tulee verenkierron pysähtymisen jälkeen luovuttajilta, Koivusalo sanoo.
Vanhan toiminnan uudelleen käyttöönoton taustalla on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (Hus) ylilääkärin Arno Nordinin mukaan epätasapaino elinluovuttajien ja elimiä tarvitsevien potilaiden määrissä. Elimiä ei ole riittänyt pelkästään aivokuoleman kokeneilta potilailta kaikille tarvitseville kaikissa maissa.
– Suomessa on oltu melko tasapainossa luovuttajien ja elinsiirteitä tarvitsevien määrissä, sanoo Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä työskentelevä Nordin.
"Toiminnan aloitus menee todennäköisesti ensi vuoden puolelle"
Hyvästä tilanteesta huolimatta Suomessa kuolee Koivusalon mukaan noin kymmenen prosenttia elinsiirtojonoissa olevista potilaista. Uusvanhan toiminnan valmistelu oli alkuvuodesta jo hyvällä mallilla, mutta sen käyttöönottoa jouduttiin siirtämään koronan takia.
– Toiminnan aloitus menee todennäköisesti ensi vuoden puolelle. DCD-luovuttajat ovat potilaita, jotka ovat tehohoidossa, joilla on kriittinen aivotapahtuma ja heistä tiedetään, etteivät he tule enää toipumaan. Tehohoitolääkärit toteavat näissä tapauksissa, että koska paranemisedellytyksiä ei ole, ei ole myöskään eettisesti oikein hoitaa näitä potilaita, joten tehohoidosta luovutaan, Koivusalo kertoo.
Mistään radikaalista tai uudesta toiminnasta ei sinällään ole kyse. Suomen teho-osastoilla tehdään Koivusalon mukaan päivittäin hoidosta luopumispäätöksiä.
Nordinin mukaan tällaisten potilaiden vammat ovat sellaisia, että potilas tarvitsee tukihoidon teho-osastolla, jotta he pysyisivät hengissä. He eivät siis ole koomapotilaita, jotka pystyvät itse esimerkiksi hengittämään.
DCD-toiminnassa potilaan verenkierron täytyy Koivusalon mukaan pysähtyä kolmessa tunnissa. Muissa tapauksissa elinluovutuksen ajatuksesta luovutaan.
Lakimuutos laajensi yleisimmän elimen luovuttajien määrää
Viime vuonna voimaan tullut laki mahdollisti sen, että ihmiset voivat luovuttaa jo eläessään toisen munuaisen myös nimettömästi. Aiemmin vastaanottajan täytyi olla elävän luovuttajan lähisukulainen.
– Eli enää ei tarvitse niin sanotusti jakaa samaa jääkaappia, vaan munuaisen voi luovuttaa myös ystävälleen. Lisäksi ihminen voi luovuttaa toisen munuaisensa anonyymisti, Koivusalo kertoo.
Munuaisten siirrot ovat yleisimpiä elintensiirtoja Suomessa. Taustalla vaikuttavat nefrologian erikoislääkärin Ilkka Helanterän mukaan sekä elinsiirtoa tarvitsevien suuri määrä, elimen siirtämisen suhteellinen helppous ja se, että yhdestä vainajasta saadaan yleensä kaksi munuaista.
– Tällä hetkellä munuaisten siirtolistalla on noin 500 potilasta, mikä ei ole läheskään koko määrä kaikista potilaista, jotka kärsivät munuaisten vajaatoiminnasta ja käyvät dialyyseissä. Selvästi alle puolet potilaista päätyy munuaisensiirtoon. Yleensä potilaalla on liian paljon sairauksia, jotka estävät elinsiirron. Yleiskunto ja muut sairaudet yleensä estävät munuaisten siirron, Helanterä sanoo.
Jo pelkästään hoitomuotona munuaisten siirto on Helanterän mukaan erittäin kustannustehokas hoito. Samalla siirteiden saaneiden potilaiden elämänlaatu paranee ja elinajanodote pitenee huomattavasti.
– Yksi munuaissiirto säästää kymmenen vuoden toiminnalla noin 400 000 euroa, ja munuaiset toimivat yleensä 15–20 vuotta, joten säästöt ovat merkittäviä.
- - - - - - -
Juttua korjattu 14.9. klo 18.15.
Jutussa kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Suomen lainsäädäntö vaatisi luovuttajan olevan aivokuollut. Oikeasti lainsäädäntö sallii myös DCD-toiminnan.