Horisontti Tuliko meistä jotain?

Kesät lapsuuden kotikaupungissa ovat aina mielenkiintoisia kokemuksia. On kummallista palata paikkoihin ja tavata ihmisiä, jotka ovat olleet toisessa elämänvaiheessa jokapäiväisiä. Ehkä hämmentävintä on törmätä vanhoihin koulukavereihin, erityisesti niihin, joihin ei ole tullut pidettyä vuosiin minkäänlaista yhteyttä. Näissä tilanteissa usein kumpikaan ei tiedä, mistä pitäisi puhua, ja väistämättä viimeistään sen jälkeen, kun on todettu, että molemmilla menee ”ihan hyvin”, tulevat puheeksi työt, opinnot tai mahdolliset saavutukset. On tarve todistaa, että meistä on tullut jotain.

Oikeastaan paljon mieluummin kuulisin, mitä toiselle oikeasti kuuluu ja kysyisin, mistä hän unelmoi tai mikä on hänen elämässään juuri nyt merkittävää. Jostain syystä näiden asioiden kysyminen on kuitenkin hankalampaa, eikä niitä ole tapana kirjoittaa Instagram-profiiliin kotipaikkakunnan ja parisuhdestatuksen alle.

Unelmilla on tapana muuttua vuosien saatossa yksinkertaisemmiksi. Lapsena tavoitteenani oli vähintään pelastaa maailma. Mietin, miksei kukaan ollut pysäyttänyt ilmastonmuutosta, löytänyt parannuskeinoa syöpään tai keksinyt tapaa lopettaa sodat. Eikö kenellekään ollut vain tullut mieleen?

Pohdin, miksi ympärilläni olevat aikuiset olivat päättäneet olla ihan tavallisia ihmisiä ja tehdä ihan tavallisia asioita. Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, ettei maailman pelastaminen ehkä ollutkaan niin helppoa ja kesti vielä kauemmin hyväksyä, ettei ihmisen arvo perustu tämän suorituksiin. Opettelu jatkuu yhä.

Unelmien sijaan monelta vastavalmistuneelta kysyttiin muutama viikko sitten, mitä he aikovat tehdä elämällään. On mielestäni kummallista esittää tuollainen kysymys nuorelle, joka on yrittänyt selvitä viimeisistä teinivuosistaan keskellä pandemiaa ja pahimmillaan pelännyt alkuvuoden ajan ydinsotaa. Olisiko hänellä suuren urakan jälkeen oikeus vain olla ja hengittää hetki, maata nurmikolla ja upottaa varpaat hiekkaan sen sijaan, että miettisi jo kuumeisesti seuraavaa askelta, oikeus olla ylpeä siitä, mitä on saavuttanut sen sijaan, että huolehtisi siitä, mitä on edessä?

Tulevien viikkojen aikana Opintopolussa lukeva ”Et saanut opiskelupaikkaa” tulee murtamaan monta nuorta. Liian usein välivuosista kuulee puhuttavan hukattuna aikana, vaikka ne tarjoavat merkittävän mahdollisuuden kerryttää työkokemusta tai vaikka vain seikkailla, kasvaa ja oppia uutta. Ajatus siitä, että kaikkien tulisi seurata elämässä samanlaista kaavaa ja noudattaa samaa aikataulua, on pinttyneenä surullisen monen ajatusmaailmaan.

Kun kolme vuotta sitten valmistauduin suuntaamaan kohti jatko-opintoja, ajattelin, että ensimmäiset yliopistovuodet saisivat minut rakastumaan akateemiseen maailmaan ja tekisivät minusta nopeasti alani asiantuntijan. Sen sijaan opin, että aikuistuminen on paljon vaikeampaa kuin sosiolingvistiikka, ja tajusin olevani ihmisenä keskeneräisempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella.

Pandemia iski ja opin, ettei kaikkea voi kontrolloida. Uusien kokemusten ja kohtaamisten myötä ymmärsin viimein lukioaikaisten opettajien kehotukset unelmoida, inspiroiduin ihan tavallisista ihmisistä ja ihailin niitä, jotka olivat päättäneet kulkea omaa polkuaan sen sijaan, että olisivat sokeasti pyrkineet siihen, mitä heiltä odotettiin. Opin, että on hyväksyttävää pyytää apua, alittaa odotukset opintomenestyksen suhteen, viedä työpaikalle uusien ideoiden sijaan suklaamuffinsseja ja palata kiskobussilla kotiin silloin, kun maailma tuntuu liian isolta ja pelottavalta paikalta.

Opintojen stressaavimpina hetkinä mietin, miksei kukaan ollut kertonut, että lukioaikana olisi pitänyt nauttia elämästä ja puurtamisen sijaan keskittyä niihin asioihin, joilla oli merkitystä. Samalla muistin, että kyllä joku oli kertonut ja samoin olin kuullut, että yliopistovuosina pitäisi haalia uusia kokemuksia ja pitää hauskaa eikä ahdistua arvosanoista, opintotukikuukausista tai maailmantilasta. Joku oli neuvonut myös nauttimaan elämästä ennen mahdollista pikkulapsiarkea, ja toinen pelotellut yhä vaativammalla työelämällä ja keski-iän loputtomalla kiireellä ja väsymyksellä. Seuraavan kerran elämästä saisi nauttia eläkkeellä, ”paitsi että sinun sukupolvesi kyllä varmaan tekee töitä hautaan asti”.

Näiden ajatusten absurdius iski vasten kasvoja, kun maailma pysähtyi juuri silloin, kun olisi ollut meidän vuoromme unelmoida ja nauttia. Tuntui naurettavalta, että vain osa elämästä olisi tarkoitettu elettäväksi ja että paremman puutteessa elämän arvoa pitäisi mitata opintopisteillä, arvosanoilla, kiloilla, neliömetreillä ja euroilla.

Tuntui pelottavalta, mutta samaan aikaan vapauttavalta tajuta etteivät kasvu, onni ja menestys ehkä näytäkään siltä kuin kuvittelin, että tavallinen riittää ja että ei meistä ehkä edes tarvitse tulla mitään. Olisinpa ymmärtänyt sen aikaisemmin.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut