Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Horisontti Korvakeppi ja muita ehdottomasti salattuja intohimoja

Revin pienen muovipussin auki heti, kun pääsin kauppakassin kanssa sisälle. Otin pussista pumpulipuikon, tai korvakepin, kuten niitä meillä kutsutaan, ja työnsin sen korvaani. Aaaaah! Ihanaa!

Tiedän, että korvaan ei saa työntää elefanttia pienempiä esineitä ja että korvan kaivelu pumpulipuikolla on ehdottoman kiellettyä, mutta ai että se tuntuu hyvältä! Tiedän myös, että en ole paheeni kanssa yksin. Juuri siksi meidän perheessä kutsutaan noita puikkoja korvakepeiksi. Meitä vaikun kaivelijoita on muitakin.

Oma paheeni johtuu osittain toisesta, tosin tiedostamattomasta, paheesta. Puren öisin hampaitani vastakkain. Vaikka suu on yöt täynnä kiskoja estämään sekä kuorsausta että hampaiden pureskelua, ne eivät täysin estä kumpaakaan. Hampaiden kiristely saa korvat kutisemaan ja erittämään normaalia enemmän nestettä korvakäytävään.

Se taas saa aikaan hallitsemattoman halun kaivella korvia.

Kauhea kutina iskee toisinaan epäsopivissa paikoissa. Istuin aikoinaan Leppävirralla jonkinlaisessa kunnallisinfossa, kun korvaa kutitti niin, että teki mieli kapsuttaa sitä kuin koira. Vain vaivoin sain pidettyä korvankapsutushaluni aisoissa ja itseni (todennäköisesti) suhteellisen tervejärkisen kirjoissa myös vieressä istuneen kunnanjohtajan mielestä.

Kuka paheen määrittää? Kuuluuko paheeseen aina nautinto?

Pohdimme muutama viikko sitten paheita pienen porukan kesken. Jo paheen määritteleminen osoittautui vaikeaksi. Miten paha asia on pahe? Tai pikemminkin, miten pieni? Kollega määritteli sen niin, että kuolemansynneistä ei ole kysymys, vaan mitättömämmistä asioista. Pahe on myös rikosta pienempi, mutta miten paljon pienempi?

Onko pahe jotain, mitä itse pitää kiellettynä vai jotain, joka yhteiskunnan tai lähiympäristön mielestä on väärin? Tai voiko olla niin, että tapa on pahe muiden, mutta ei omasta mielestä?

Toisin päin tuntuu olevan useinkin, että itse kokee asian olevan pahe, mutta muita se ei haittaa. Moni kokee suklaan ylenpalttisen syömisen paheena, siis sen, että menee kerralla koko levy eikä vain pari palaa. Paria viinilasia rankempi juopottelu on monen mielestä pahettakin pahempi asia, vaikka se ei rikos olekaan.

Kuka paheen määrittää? Tekijä, joka kokee huonoa omaatuntoa salatusta ja vähän kielletystä nautinnosta? Kuuluuko paheeseen aina nautinto?

Itse ajattelen, että pahe pitää sisällään sen, että haluaa jotain, mitä ei jostain syystä saisi tehdä, ja tuntee siitä vielä nautintoa. Hävytöntä, kerta kaikkiaan!

Toisaalta voin nykyisin kirjata paheideni luetteloon myös runsaan kiroilun. Kun lapset olivat pieniä, vältin kiroilemista. Nyt teen sitä noidenkin vuosien edestä. Tuntuuko se sitten hyvältä? No, kieltämättä, toisinaan, kun oikein saa pärskäyttää kiukkunsa ilmoille.

Tieteen termipankki määrittelee paheen vakiintuneeksi pahaksi tavaksi tai taipumukseksi tehdä väärin. Kaikki paheet eivät välttämättä ole moraalisesti väärin. Ei korvien kaivelukaan ole moraalisesti tuomittavaa, se on vain tyhmä tapa.

Netin suomisanakirja on asteen tylympi. Se määrittelee paheen eettisesti huonoksi inhimilliseksi ominaisuudeksi tai luonteenpiirteeksi, pahaksi taipumukseksi tai tavaksi. Sentään inhimilliseksi. Se antaa ymmärtää, että melkein kaikilla on joku pahe.

Kun nyt tulin kurkistaneeksi internetin syövereihin, löysin myös houkuttelevan haun: erilaisia paheita. Voisinko oppia jotain uutta? Yhden listan kolmen kärjessä olivat kahvi, suklaa ja jäätelö. Hyvänen aika, miten tylsää kansaa! Vai ehkä peloteltua, että elämästä ei saa nauttia, ei edes pienistä iloista?

Nuorena tyttönä minulle kerran sanottiin, että paheista pääsee eroon vain lankeamalla niihin. Epäilen kyllä vahvasti, että sanojalla oli niin sanotusti oma lehmä ojassa ja harras toive olla paheiden joukossa.

Ai että lankesinko? No sitä en kerro! Menen mieluummin täysin häpeilemättä kaivelemaan taas korviani.