Ohjaaja ja käsikirjoittaja Seppo Honkonen käyttää äärimmäisiä keinoja kuvatessaan Savon särmikästä historiaa Varkauden Teatterin 110-vuotisrevyyssä. Esityksessä ei ole mitään järkeä, eikä tarvitsekaan olla. Maailma kääntyy päälaelleen ja tekopyhyys riisutaan kansallisilta ikoneilta sekä pyhinä pidetyiltä tavoilta. Entisajan elämänmenon älyttömyys tarjoaa sylikaupalla sytykkeitä sielua kihelmöivien sketsien pohjaksi.
Alle 12-vuotiaille esitys ei sovellu, mutta siitä eteenpäin kyse on uteliaisuudesta ja uskalluksesta. Sisällöstä sekä käsittelytavasta voi, ja saa olla montaa mieltä, mutta katkeamattoman naurun lisäksi opin esityksestä sen, että omien reaktioiden juurisyitä kannattaa pohtia avoimin mielin.
Naisten asemaa käsitellään häikäilemättömällä huumorilla. Teini-ikäisen tyttären isänä minusta on tärkeää, että patriarkaalisen sääty-yhteiskunnan läpimädät ja epäoikeudenmukaiset tavat tehdään täydellisesti naurunalaiseksi. Teatterin ikiaikainen tehtävä on hauskan ohella auttaa ajattelemaan.
Maailmassa on menneisyyttä ihannoivia ihmisiä sekä toisten sortoon perustuvia järjestelmiä, joten tehtävää on. Valta on vaarallista. Siihen jää kiinni, eikä siitä halua päästää irti. Siksi vallanpitäjiä sekä heidän toimintaansa tulee kyseenalaistaa komedian keinoin. Demokratiassa saa nauraa, diktatuurissa kumarretaan nöyränä hallitsijan auraa.
Historiassa elävät myytit miestaiteilijaneroista, joihin sivulausetta sievistellen liitetään pitkät päivälliset Kämpissä. Tosiasiassa ennen ei ollut keinoja käsitellä ahdistusta ja mielenterveyttä muuten kuin alkoholin avulla. Surullinen luku sinällänsä. Onneksi nykyisin on vaihtoehtoja.
Revyy muistuttaa inhimillisyydestä. Sama ihminen voi olla sankari Savossa ja toisaalta sika vatukossa. Ei sen enempää eikä vähempää.
Vanhat hyvät ajat ovat illuusio, jolla suojelemme minäkuvaamme tai oikeutamme valta-asemaamme. Jean Renoiria lainaten, hyvä maku on valtaapitävien ase kaikkea kehitystä ja edistystä vastaan. Koin tämän katsomossa henkilökohtaisesti.
Minussa asuu ripaus konservatiivia ja häivähdys häpeää. Oloni oli pari kertaa epämukava, kunnes tajusin nauravani itselleni ja omalle turhantärkeydelleni. Vapautti huomata, ettei mikään inhimillinen ole niin vakavaa. Ei edes elämä itse.
Arjessa vastaan tulee pyytämättä synkkiä asioita eikä elämä anna armoa lopulta kenellekään. Onneksi nauru armahtaa, hetkeksi.
Onnistunut esitys edellyttää, että tekijät nautiskelevat. Revyyssä näyttelijät hekumoivat huumorin kaikilla kulmilla ja naurun nurkilla. Näyttämölle ammutaan sketsejä sarjatulella. Hahmot, aikakaudet ja ulottuvuudet muuttuvat rytmikkäästi sanaleikkien tehdessä huumorista hävyttömän herkullista.
Jossain vaiheessa ajattelin, että tämän hullummaksi ei voi enää mennä, mutta niin vain voi. Lopulta istuin naururaketissa, huumoria täynnä olevassa paketissa antautuneena hervottomalle hyvänolon tunteelle.
Musiikki, vaikuttavat valot, taustakuvat, videot sekä ihanan värikäs ja taidokas puvustus, maskeeraus sekä kekseliäs tarpeisto ja työryhmän saumaton yhteistyö rikastivat revyyn radioaktiiviseksi, vaarallisen vapauttavaksi arjesta armahtavaksi kokemukseksi, jonka muisto säteilee mielessä, pitkään.
Jos uskallat nauraa elämälle ja itsellesi, riisu titteli sekä turhantärkeys pois harteiltasi ja mene Varkauden Teatteriin leikkimään, laulamaan ja nauramaan, yhdessä.