Etelä-Suomessa asuva tytär soitteli: hän haluaisi tulla kaksostensa (19 kk) kanssa pitkäksi viikonlopuksi Leppävirralle, jonne saapuisi myös hänen siskonsa tyttärineen. Mutta, mutta. Puolisolla oli muu meno, ja ajomatka eläväisten taaperoiden kanssa olisi ehkä liian riskaapelia yhden aikuisen taktiikalla, joten...
Mitäpä sitä ei mummu-immeinen tekisi, että saisi lapsenlapsensa kokoon hiihtolomalla: mummu hyppäsi keskiviikkona iltapäivällä Onnibussiin ja matkusti varakuskiksi Vantaalle. Nerokas suunnitelma oli, että torstaina ajeltaisiin rauhallisesti Leppävirralle, kun kaksoset väsytettäisiin ensin ulkoilemalla ja syöttämällä heidät puffetissa pullolleen.
Ja sitten matkaan! Toinen kaksosista nukahtaa heti. Toinen värnöttää tyytymättömänä ja viskelee tuttiaan ja unileluaan penkkien väliin. Ja mummu könyää takapuoli pystyssä etupenkin, takapenkin ja turvaistuinten ahtaissa väleissä etsimässä tuttia ja ojentamassa unilelua. Sitten alkaa oksentaminen.
Aistiyliherkkyydestä erityisesti hajujen ja melun suhteen kärsivä mummu on sanalla sanoen epämukavuusalueellaan – mutta jotenkin ihmeen kaupalla selviää yrjöämättä. Tätä ”lystiä” kestää monta satsia aina Kuorttiin saakka. Sitten vaihdetaan kuskia, ja tytär saa pylliä ja siivota oksennuksia loppumatkan.
”Ou nou”, tytär kauhistelee ja on varma, että hänen lapselleen puhkesi matkapahoinvointi, kuten hänellä itselläänkin on. Lapsi nimittäin on perille päästyämme virkeä ja eloisa, ei lainkaan kipeänoloinen.
Ihmisen tarpeet voi kiteyttää kolmeen sanaan: leipää, lempeä ja lämpöä. Kaikki muu on ekstraa.
Perjantaina lähdemme Varkauden isoon kauppaan tärväämään tyttären joululahjaksi saamaa lahjakorttia: hän toivoo löytävänsä alesta lapselleen tietyn merkkisen talvihaalarin. Mutta menomatkalla Kaura-ahon kiertoliittymässä vuorostaan toinen kaksosista pullautaa rinnuksilleen sekametelisopan.
Epeli on silti hyvin eloisa ja nauravainen, joten tytär kauhistelee ”ou nou” ja on varma, että toisellekin puhkesi matkapahoinvointi. Matkapahoinvointi kuulemma puhkeaa, jos on puhjetakseen, alle kahden vuoden iässä. Muistan itse kärsineeni siitä lapsena, äidilläni oli se, ja tyttärellä se on edelleen.
Illalla tenava ryllää moneen kertaan ulos kaiken päivän aikana syömänsä. Ja tietenkin matoille, joista jyystän mustikkasoppaa pois epätoivon vimmalla. Saatuaan lapsensa yöunille aloittaa kaksosten äiti ylenantamisen.
Lauantaiaamuna kaksosten äiti pyytää saada levätä. Toiveeseen suostutaan. Äiti toipuu nopeasti. Kaikki ulkoilevat. Koiravanhus etenkin viihtyy pihalla. Ruoka maistuu kaikille.
Kaksosten isä soittaa, että vatsatauti on keskeyttänyt hänen reissunsa. No mites nyt? Hänen piti tulla sunnuntaina perheensä kyytiin, jotta kotimatka onnistuisi. No eipä murehdita sitä nyt, kun mummua jo oksettaa muutenkin.
Kahden täystyhjennyksen jälkeen Ukrainan tukikonsertti jää mummulta katsomatta, mutta kuuleehan sen puhelimesta peiton allakin. Mieleen jää viisivuotiaiden lasten vastaukset, kun heitä haastatellaan mitä ihminen tarvitsee: koti, sänky, ruokaa, lämpöä, välittävä aikuinen.
Ihmisen tarpeet voi kiteyttää kolmeen sanaan: leipää, lempeä ja lämpöä. Kaikki muu on ekstraa. Kaikilla ei kuitenkaan ole edes noita välttämättömiä, joten mummukin heltyy näpyttelemään lahjoitusviestin.
Sunnuntaiaamuna mummulla on hutera olo. Isotyttö laittaa aamiaisen ja lounaan. Mummu toipuu. Kaksosperhe pitää saattaa turvallisesti kotimatkalle. Mummu ostaa bussilipun Kuortista Leppävirralle ja hyppää tyttären auton rattiin.
Toinen kaksonen nukahtaa heti. Toinen värnöttää ja repii kengät ja sukat jaloistaan. Mutta ei oksenna. Vävy tulee bussilla Kuorttiin.
Pikahalaus ja läpsystä vaihto punaisen bussin ovella. Vaikeuksien kautta voittoon.
”Ihmisen tarpeet voi kiteyttää kolmeen sanaan: leipää, lempeä ja lämpöä. Kaikki muu on ekstraa.”