Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Sari Ristamäki Helka, Jorma, Matti, Hilkka ja Jukka – Warkauden Lehdellä on teitä ikävä

Lukija soitti vuosia sitten, soitti muutamankin kerran, samalla asialla. Hän halusi, että kerron Helka Haukalle lämpimät kiitokset kolumneista, jotka hän leikkasi aina lehdestä talteen. Jokaiseen hän palasi uudelleen ja uudelleen. Hymyili, naureskeli, nyökkäili, ihaili sanojen sopivia ketjuja.

En ihmetellyt yhtään. Helka Haukalla oli hieno taito kirjoittajana. Hän kykeni pitämään tekstin kasassa, vaikka samassa kolumnissa seikkaili monta asiaa, usein luonto, politiikka ja Varkauden teatteri. Aiheensa Helka haki arkisista asioista, osasi naureskella itselleenkin ja opetti siinä meitä muita tekstinikkareita. Liian usein vain viisastelemme, liian harvoin pistämme itseämme peliin.

”Olen metsittynyt. Istun ajattoman ajan aamukahvilla, ja lasken kimalaisia omenapuusta. Kuuntelen tuulta. Sen vaihteleva kohina hoitaa orkesteriosuuden linnunlaulukonsertissa. Ristin käteni ja kiitän järjestäjää. Mistä tiedän, että olen metsittynyt? Aamuvarhaisella soi ovikello. Avaan oven, ja siellä naapurin mies toivottaa hyvää huomenta. Vaistomaisesti käteni järjestää takkutukkaani. Samalla pyydän anteeksi, kun en muistanut katsoa peiliin. Mies vilkaise minuun ja sanoo: ”Äläkä katso.” (Helka Haukka koronakesänä WL 9.7.2020).

Yhteinen taipaleeni Jorma Tuukkasen kanssa ei alkanut hyvin. Tuukkanen oli yhteydessä Warkauden Lehden silloiseen päätoimittajaan Mai Koivulaan ja kummasteli varsin suorasukaiseen tyyliinsä, miksi hän julkaisee surkeita mielipidekirjoituksia. Kyse oli kolumnistani, jossa irvailin Joroisten kunnanisille ja päättäjille, että he huolivat yhteistyökumppanikseen minkä tahansa kunnan maassa ennemmin kuin Varkauden.

Kului vuosia ja Jorma Tuukkanen marssi työhuoneeseeni, ojensi kukkapuskan ja totesi samaan suorasukaiseen tyyliinsä: ”Olin väärässä.” Keski-Savo ja yksi yhteinen Savon maakunta sai Tuukkasesta tulisieluisen puolustajan. Samalla intohimolla hän puolusti monta muuta asiaa.

Parasta mahdollista, toivotti Tuukkanen aina sähköpostiensa päätteeksi ja tervehti vielä sen päälle runolla tai aforismilla. Tasaisin väliajoin hän muisti kysyä, miten Warkauden Lehdellä meni. Hän oli yksi harvoista, joka ymmärsi, että päätoimittajalla on huolta ja vastuuta myös lehden taloudesta. Helpolla hän ei silti päästänyt vaan peräsi perusteluja pääkirjoituksiin, jos niiden sävy ei miellyttänyt.

Vaikuttaminen, omasta asiastaan kiinni pitäminen ei ole helppoa. Ei ainakaan Matti Mäkelän ehdottomuudella. Lehtoniemen työväentalon puolustamisesta Mäkelä kertoi saaneensa jopa tappouhkauksia. Jos hihna jäikin päälle työväentalon kanssa, sarkastisen terävästi hän katseli usein Varkauden kehitystä ja varkautelaisuutta, joka ei oikein koskaan saanut koskaan Kangasalan mieheltä hyviä pisteitä.

”Joitakin perusvarkautelaisia ehkä harmittaa, että Varkauden Mekaanisen musiikin museo on alallaan Pohjoismaiden mittavin. Siitä on kehittynyt yksi Varkauden harvalukuisista vetovoimatoteemeista. Tällainen hanke ei olisi onnistunut pelkästään perusvarkautelaisten voimin. Tarvittiin kyvykästä ja työteliästä maahanmuuttajataustaista yrittäjää.” (Matti Mäkelä, WL 13.12.2019).

”Kun en ole kouluja käynyt, runoni eivät ole sivistyneitä, mutta ne ovat aitoja,” analysoi runojaan Hilkka Karvonen. Tiedä häntä mutta ainakin ihastuttava vanha rouva katseli maailmaa hyvin hellästi, pienistä asioista nautiskellen.

Rollaattori

Minä sitä ajelen ”Voortilla”, sillä vanhanaikaisella.

Se on niin tukeva ja turvallinen,

kestää kävelyn horjumisen.

Kun jalat on kuin kaupan narut,

niistä on voima karannut.

On monta askelta kävellyt,

ei ihme, jos voima on mennyt.

Joskus pää on kuin Haminan kaupunki,

mutta se menee ohi, onneksi.

Korvatkaan ei kuule kaikkea,

liekö tuo niin tarpeellista.

Näin on minua jo riisuttu, mitä lie mulle varattu.

Kun edes tälleen menisi hyvinhän tässä pärjäisi.

”Voorti” on ’tarpeen keittiössä

siinä voi istua, kun on töissä.

Se on tarpeeksi korkea, voi hyvin tehdä hommia.

Kun pitää velliä hämmentää ja

kaloja pannulla kääntää.

Näin tekee 104-vuotias, vois luulla nuoremmaks.

(Hilkka Karvonen, WL 2.10.2021)

Kirjailija, runoilija, sanoittaja Jukka Itkonen on oma lukunsa. On vaikea kuvitella, että Varkaus enää koskaan saa toista samantasoista tekstin taitajaa, joka katselee samanlaisella lämmöllä lapsuutensa kotikaupunkia.

Warkauden Lehdessä Jukka Itkonen pohti kuolemaa kolumnissaan elokuussa 2021. ”Minulla on matkalukemisena Silvia Hosseinin esseekokoelma Pölyn ylistys. Yhdessä esseessään hän kirjoittaa kuolemasta ja katoavaisuudesta: ”Pablo Nerudalla oli nobel, mutta Nerudaa ei enää ole. Meillä on sentään kakkua ja kuohuviiniä. Nostetaan malja pölylle! Olemmehan tässä. Ja kun olemme kuolleita, olemme kuolleita.” Kiistämätön tosiasia, vainaja ei laula karaokea, ei juo olutta, ei pese hampaitaan eikä rehvastele rahoillaan. Mutta kuten Hosseini itsekin tietysti ajattelee, fyysisessä olomuodossa elämä ei jatku. Sen sijaan se jatkuu muistoina mielessämme, vanhemmilta saamamme kasvatuksen kautta, taiteilijan kohdalla hänen tuotannossaan, ja onhan meillä kaikilla pitkä dna.”

Jorma, Helka, Hilkka, Matti ja Jukka nukkuivat pois vuosina 2021–2022. He jättivät jälkeensä monenlaisia jälkiä mutta niistä vähäisimmät eivät olleet ne, jotka jäivät Warkauden Lehden sivuille.

Warkauden Lehdellä on ikävä heistä jokaista. Uudet väkevät sanojat ja kirjoittajat ovat aina lämpimästi tervetulleita.

Hyvää pyhäinpäivää!