Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Tommi Taskinen Soittaessani pelko puuduttaa sormet peukalosta pikkirilliin ja nuotit muuttuvat muinaiskreikaksi

Kulkee kantapäilläni ja julistaa, että jos et pysty sävelpuhtaaseen suoritukseen, pysy katsomossa ja ole hiljaa. Musiikkipoliisin varjostus on kestänyt 40 vuotta musiikkiopiston pääsykokeesta lähtien. Huoneessa oli kaksi synkeäilmeistä soittoniekkaa. Pelotti.

No, pelko kuuluu jossain määrin pääsykokeisiin, mutta muistikuvissani se muuttuu melkein pakokauhuksi. Välillämme ei ollut yhteyttä. Pelimannit pitivät silmiään kiinni ja aistivat elämää korvakuulolta. Tunnelma oli pirteä kuin Matteus-passio.

Lopputulos oli selvä. Olin herkkä ja arka, vailla sävelkorvaa ja eheää ääntä. Minulla ei ollut valmiuksia opistoon.

Kokemus sementoitui sieluuni ja sen päälle kasautuneiden kerrostumien perusteella musiikillinen minäkuvani on ollut matala. Tuo käsitys kummittelee keski-iässä.

Toinen kerta toden sanoi. Uskaltauduin musiikkiopiston pääsykokeeseen 40-vuotiaana. Tentissä katsottiin silmiin, hymyiltiin, ei lymyilty.

Nyt käyn soittotunneilla. Meininki on iloista, kannustavaa ja minun tavoitteistani lähtevää. Kivat kokemukset korjaavat menneisyyden kolhuja.

Silti, tuon ensikokemuksen tunnelma määrittää minua yhä. Pidän esiintymisestä, mutta soittaessani pelko puuduttaa sormet peukalosta pikkirilliin ja nuotit muuttuvat muinaiskreikaksi. Vaikka olisin harjoitellut kappaletta ja tiedän osaavani, ensi tahdista eteenpäin kutistun pikkupojaksi pinteessä pianon edessä. Kylmä hiki hiipii kehon piiriin ja vatsan pohjaa kuvottaa.

Näin syvää psykofyysistä reaktiota en koe kuin verikokeessa. Pelkoja päin puskeminen on aukaissut monta tunnelukkoa, mutta tämä on pultattu selkäytimeeni kiinni.

Meillä ihmisillä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Laulaminen, soittaminen, kirjoittaminen, tanssiminen ja maalaaminen ovat keinoja ilmaista itseämme, syvintä sisintämme, jos vain uskallamme. Nautin näyttelemisestä, kirjoittamisesta ja runojen lausumisesta. Tykkään myös pianonsoitosta ja tanssimisesta.

Lauluääntäni arastelen. En ole sitä harjoittanut. Silti juhannusaattona laulan lankomiehen kanssa kotona karaokea, hymyillen. Meksikon pikajuna on lempilaulujani.

Epäröin hakeutua harrastajateatteriin. Yritin Varkauden ulkopuolella, mutta pääsykoemuistot palasivat mieleeni ja kohtasin lavakuoleman kompastuessani teatterin korkeaan kynnysmattoon.

Nimettömistä löysin turvallisen taikapiirin. En törmännyt Jurkkaan enkä Turkkaan. Hämmästyin, kun ohjaajat aloittivat luomalla työryhmälle turvallisen tilan olla ja uskaltaa. Ensin oli ihminen, sitten teatteri. Katsottiin silmiin ja pidettiin kädestä kiinni. Opeteltiin vain olemaan hetken kanssa sinut.

Sitä voi ajatella, että itsensä avaaminen haavoittaa, mutta se vapauttaa. Toki esitysten eteen on tehtävä työtä. Tehty ja tekemätön työ näkyy, aina. Varmuus seuraa valmistautunutta.

Ajattelen niin, että itseilmaisun tärkein tavoite ei ole täydellinen tekniikka, vaan yksilöllinen ja inhimillinen tulkitsijan totuus, jonka toinen ihminen tunnetasolla allekirjoittaa ja silloin vavahtaa. Uskallusta seuraa palkinto, syntyy hetkeksi vapaiden valtio, jossa nauru sekä kyynel sallitaan.

Elämä on rosoista ja sitä parhaiten kuvaavat tulkinnat ovat rosoisia eikä rosoja pidä pelätä, sillä juuri noissa rosoissa asuu todellinen elämä. Minun oli aikanaan vaikeaa katsoa Vesa-Matti Loirin Leino-tulkintoja. Aikuisen miehen paljas ilmaisu pelotti, kunnes uskalsin nähdä edessäni ihmisen kauneimmillaan. Totuus ei pala tulessakaan.

Jytäkytälle tiedoksi, vaikka mitätöit suhdettani musiikkiin, en lopeta pimputtelua enkä karaokeilua. Musiikki on valtava voiman lähde, välttämättömyys, jota ilman en voi olla.

Musiikki taivaan avaa, älä mitään salaa, anna tunteen palaa. Musiikki silittää sielua ja puhdistaa mieltä, se on ihmisyyden kauneinta kieltä.