Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Aulikki Jääskeläinen | Teroitamme lapsille ja nuorille, että kiusata ei saa, ja käymme kiusaamaan

Kävin läpi omia kesälomakuviani, poistin epäonnistuneita otoksia ja totesin, että kenestä tahansa voi melkein missä tilanteessa vaan ottaa kohteelle kauniisti sanoen epäedullisia valokuvia. Hönttejä otoksia, joissa tyyppi näyttää olevan umpipäissään tai muuten oudossa tilassa. Kuulun niihin, joista typerän näköisiä kuvia saa helposti, koska silmäni menevät herkästi kuvattaessa kiinni.

Ennen hassuille otoksille vain naurettiin. Nykyään kuvat voivat pahantahtoisissa käsissä verkkoon levitessään muuttua valheiksi, joita voidaan käyttää kiusaamisen välineinä ja perättömien väitteiden tukena.

Lapsikin tietää, että on väärin kuvata kaveria salaa ja ladata kuvia tai videoita sosiaaliseen mediaan. Ja että vaikka kuvaamiseen olisikin lupa, myös kuvien jakamiseen on oltava kaverilta kiristämättä saatu suostumus.

Kouluissa painitaan jatkuvasti nettikiusaamista vastaan. Varkaudessakin käsiteltiin pari vuotta sitten tapausta, jossa oppilaan pahoinpitelystä kuvattua videota levitettiin somessa.

Kun seurasin pääministeri Sanna Marinista kuvatuista videoista syntynyttä mediamylläkkää, mietin kiusaamisen vastaisia neuvoja, joita lapsille ja nuorille jaetaan. Sitä, miten helposti hyvät neuvot unohtuivat aikuisilta, kun kyseessä oli pääministerin tasoinen saalis.

On totta ja oikein, että merkittävän vallankäyttäjän yksityisyyden suojan kynnys on matalampi kuin tavallisen kansalaisen. Pääministerin kuvien ja videoiden päiväkausia jatkunut riepottelu sai kuitenkin jo kiusaamisen piirteitä.

Masentavan suurta osaa kuvien ja videoiden jakajista ja kommentoijista tuntui motivoivan alaston ilkeys ja pahansuopuus pikemmin kuin asiallinen huoli pääministerin toiminnasta ja sen seurauksista. Kuvamateriaalin sinänsä asiallinenkin käsittely mediassa näytti antavan monille luvan päästää pidäkkeet irti ja ilkkua.

Miltä mylläkkä mahtoi näyttää niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat kuunnelleet aikuisten luentoja somekiusaamisesta?

Nyt täytyy todeta, että tämä ei ole poliittinen kannanotto saati Sanna Marinin tai hänen puolueensa kannatus- tai puolustuspuhe. Pääministeriä ja hänen tekemisiään täytyy henkilöstä ja puolueesta riippumatta voida arvostella, ja arvostelu voi olla kovaakin. Se, että haitantekomielessä levitetään sosiaalisessa mediassa sinne luvatta ladattuja kuvia, joissa kohde ei ole tekemässä mitään rikollista, ei kuitenkaan ole asiallista kritiikkiä. Se on sitä, miksi se on tarkoitettu; kiusaamista.

Poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden kiusaamiseksi yltyvää riepottelua puolustellaan sanomalla, että he ovat itse hakeutuneet julkisuuteen tai esimerkiksi yhteiskunnallisesti merkittävään tehtävään. Ikään kuin julkkis ei tunnettuutensa vuoksi olisi enää ihminen ollenkaan, vaan jonkinlainen mielikuvitushahmo, joka ei voi oikeasti loukkaantua tai tuntea surua.

Kyseessä on saman tapainen ilmiö kuin viholliskuvan luominen sodassa: on helpompaa tappaa, kun ei ajattele, että toinen on jonkun lapsi, äiti, isä tai ystävä.

Meistä ihmisistä hyväntahtoisimmassakin asuu tilaisuuden tullen pieni kiusaaja, joka kuiskailee, että ikävä ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi ikävästi. Onneksi useimmissa myös omatunnoksikin kutsuttu pidäke, joka sanoo ei.