Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Aino Kanniainen Olemmeko uudistusten ja uusien innovaatioiden tuulissa unohtaneet lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta jotakin hyvin perustavanlaatuista?

Löysin 1930–1950-luvun paikkeilta olevan lukujärjestyksen, joka toi nostalgisen tuulahduksen menneiltä ajoilta. Keskellä oli lukujärjestys ja ympärillä kymmenen päivän kulkua mukailevaa kuvaa, joihin oli sijoitettu minä-muodossa kirjoitettuja lauseita.

Nousen aamulla aikaisin. Peseydyn ja voimistelen. Lähden ajoissa kouluun. Noudatan liikennesääntöjä. Rakastan järjestystä. Opiskelen ilolla. Olen reipas. Pesen käteni koulusta tultuani. Aterioin ruoka-aikoina.

Ulkoilen iltapäivisin. Autan kotiväkeäni. Käytän joutoaikani oikein. Luen läksyni. Menen ajoissa nukkumaan. Hyviä ja selkeitä ohjeita vielä 2020-luvullekin.

Toisenkin neuvolistauksen löysin samoilta vuosikymmeniltä. Muutaman neuvon nostan tähän.

Jos olet väsynyt, älä silloin ponnistele, mutta levättyäsi tartu työhösi sitä sitkeämmin. Älä koskaan pilkkaa ja ivaa huonompiosaisia. Ole luotettava toveri, mutta karta huonoja tovereita.

Älä millään muotoa uskottele olevasi toisia huonompi, sillä minkä muut oppivat, sen sinäkin. Tee vain kylliksi työtä. Sitkeys on tarpeen opinnoissakin.

Jos olet väsynyt, älä silloin ponnistele, mutta levättyäsi tartu työhösi sitä sitkeämmin.

Vaikka tapa ilmaista asioita on aikojen saatossa muovautunut, perusasiat ovat edelleenkin samoja.

Reippaus-sanaa kuulee harvemmin käytettävän. Tuolloin ajat olivat tiukemmat ja lapset joutuivat ponnistelemaan ikätasoonsa nähden jopa liiankin paljon.

Toisaalta reippaus-sanan voi tulkita toisinkin. Lapsi, joka on saanut riittävää hoivaa, turvaa ja tarvitsemaansa tukea, on itseensä luottava ja jaksaa sitoutua ja keskittyä saamiinsa tehtäviin.

Suomen koulutuksen matka Pisa-tutkimustulosten johtavaksi maaksi on ollut pitkän työn tulos. Jotain on kuitenkin tapahtunut, koska tulokset ovat kääntyneet laskusuuntaan. Samanaikaisesti lasten ja nuorten ahdistuneisuus- ja mielenterveysongelmat ovat lisääntynyt.

Koko yhteiskunnan tasolla olisi aika pysähtyä arvioimaan kokonaisuutta, mistä tämä hälytysmerkki kertoo? Olemmeko uudistusten ja uusien innovaatioiden tuulissa unohtaneet lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta jotakin hyvin perustavanlaatuista? Vaadimmeko toisaalta liian vähän ja toisaalta liian paljon?

Osa luovuttaa, osa uupuu vaatimuspaineen alla ja osa selviytyy hyvin. Jokaisen lapsen elämä on ainutlaatuinen, tärkeä ja omannäköisensä. Elämän ja oppimisen ilon soisi säilyvän niin hitaammin kuin nopeammin edistyvällä läpi elämän.

Olemme tottuneet jatkuvaan kasvuun ja hyvinvointiin. Nyt olemme uudenlaisen tilanteen edessä: epävakaa kansainvälinen turvallisuustilanne, sään ääri-ilmiöt, yleinen hintojen nousu jne. Meitä ohjeistetaan sähkön säästämiseen ja ennakoidaan jopa sähkökatkoja.

Kuinka pystymme näihin varautumaan? Aiemmat sukupolvet ovat löytäneet keinoja selviytyä vielä vaatimattomamman ajan keskellä. Pulasta ja puutteesta selviämiseksi käytettiin mielikuvitusta ja keksittiin monenlaisia keinoja ongelmien ratkaisemiseksi.

Uskon, että meiltäkin löytyy neuvokkuutta ja yhteishenkeä. Keskeinen asia on henkisen kestävyyden ja tulevaisuuden uskon vahvistaminen. Meillä on paljon opittavaa vanhasta kansanviisaudesta ja sananparsista, kun vaan osaamme sitä soveltaa tähän aikaan. Isoäitien ja -isien neuvoista voi olla vielä hyötyä.

Haikailematta menneeseen tai väheksymättä nykyistä kehitystä: vanhassa vara parempi.

Kirjoittaja on VET psykoterapeutti, hyvinvointialuevaltuutettu, -hallituksen jäsen ja asiakaskokemusjaoston puheenjohtaja (kesk.) Leppävirralta.