Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni Eeva-Liisa Pennanen | Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin, sillä aina voi mennä metsään

Maailma kärvisteli koronan kourissa pari vuotta. Monet elinkeinot kärsivät: ei juhlittu ravintoloissa, ei käyty teatterissa ja konserteissa, ei riekuttu festareilla. Monet häät siirtyivät aikaan parempaan.

Vainajien muistotilaisuudet jäivät pitämättä, kun haudalle sai tulla vain kymmenen ihmistä. Joissakin perheissä ”mummu” säilöttiin purkkiin ja muistelut päätettiin pitää sitten, kun Luoja suo. Ristiäisiä ja nimiäisiä pidettiin vain pienelle kummijoukolle, mummit ja ukit saivat seurata niitä etänä, tai videoilta ja valokuvista.

Kaikenlaista harmia se epidemia toi, mutta ei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Ulkomaille ei reissattu, hiilijalanjälki pieneni.

Kotimaan matkailu sen sijaan lisääntyi, ja huomio suuntautui myös lähiseudun tarjoamiin elämyksiin. Koteja ja kesämökkejä rempattiin. Perheet löysivät yhteiset ulkoiluharrastukset, sukset ja maastopyörät tekivät kauppansa. Samoin ulkoilukamppeet.

Ja metsän ovi oli aina auki. Ja moni sinne myös meni. Ihmiset kokeilivat marjastamista ja kalastamista, ja moni jäi koukkuunkin – ihan kirjaimellisesti.

Itsekin irrottelin koukkua sormesta viimeksi tänä kesänä, kun onnistuin sohlaamaan kolmepiikkisen uistimen soutuveneeni ankkuriköyteen. Verta valuvana muistin, että kalapakissa on pihdit, joilla koukun saa väännettyä irti kalan nielusta sormiaan särkemättä.

Mieleni muuttui, kun sain oman perheen, joille halusin tarjota sitä mitä itsekin olin lapsena saanut: raikasta marjasoppaa, vispipuuroa, paistettua kuhaa ja ahventa, kalakukkoa…

Pihtikikka päti myös naruun; jospa muistan sen seuraavalla kerralla jo ennen kuin saan haavan sormeeni.

Marjastukseenkin voi jäädä koukkuun. Oli ilo lukea lehdestä, kuinka pojat ja miehet voivat innostua marjastuksesta ja tehdä sillä mukavan tilin itselleen.

Ehkä muutaman kesän takainen julkisuus nuoren pojan suurista mustikkasaaliista ja presidentti Sauli Niinistön tsemppiviesteistä hänelle innostavat muitakin. Minun isäni kävi innokkaasti kalassa ympäri vuoden, ja kesäisin myös vatussa, puolukassa ja sienessä

Luonnonantimiin hän oli oppinut kymmenlapsisen perheen kuopuksena ja sota-ajan lapsena. Sotaleskeksi jäänyt mummuni tarvitsi kaikki kynnelle kykenevät käsiparit avuksi särpimen hankintaan.

Olin istunut kalahullun isäni veneen kokassa ihan riittävästi ja kolunnut saloilla marjahullun äidin perässä, joten aikuistuttuani päätin, että minua ei kukaan enää marjametsään tai kalaan pakota!

Mieleni muuttui, kun sain oman perheen, joille halusin tarjota sitä mitä itsekin olin lapsena saanut: raikasta marjasoppaa, vispipuuroa, paistettua kuhaa ja ahventa, kalakukkoa…

Ja hiirihän ei makaavan kissan suuhun juokse.

Nyt eläkemummuna minulla aikaa on rajattomasti olla vaikka marjametsässä, joten siellä ei ole mitään aikapakkoa kerätä kerralla isoa sankollista. Eikä kyllä lukuisista selkä-, polvi- ja käsileikkauksista johtuen kykyäkään.

Äitini opetti jo ammoin, että ”elä lahmoo, poimi järestään”. Olen hidas poimija, ja etenen lähinnä kontaten, mutta voin taata, että ne neliömetrit, joilla minä olen mönkinyt, ovat tarkkaan kerätyt. Poimuria olen opetellut pyörittelemään niin, että marjojeni joukossa on mahdollisimman vähän roskia. Ja nekin vähät yritän nyppiä vielä vähemmäksi.

Paras marjakaverini on sankakuulokkeet. Ylen Kutsuvieras -ohjelman parissa viiden litran marjasanko täyttyy kuin huomaamatta. Ja itseään fiksumpien ihmisten elämänkokemuksia kuunnellessa saattaa oivaltaa elämästä uusia asioita.

Suosittelen.

Kirjoittaja on Soisalon Seudun eläkkeellä oleva päätoimittaja.