Sirpa Ylönen Ihan vaan kaverin puolesta loukkaannun

Kaikkihan tuntee sen tyypin, joka arkaluonteisia asioita kysellessään toteaa, että ihan vaan kaverin puolesta kyselen.

Viime aikoina ilmeisesti tämä sama tyyppi on laajentanut toimenkuvaansa loukkaantumiseen. Usein törmää erityisesti keskustelupalstoilla siihen, että loukkaannutaan toisen puolesta. Heterot loukkaantuvat seksuaalivähemmistöjen puolesta, helsinkiläiset saamelaisten, terveet vammaisten puolesta.

Ilmiö ei ole ihan uusi. 1980-luvulla Ylellä näytettiin sarjaa Sisko ja sen veli, jonka yhdessä jaksossa sisko Tuija järjesti kotihipat vammaisille. Jakso oli täynnä vammaisvitsejä, joita kertoivat vammaiset itse.

Silti joukko terveitä ihmisiä loukkaantui vammaisten puolesta. Ei heidän kustannuksellaan saa nauraa!

Vammaiset puolestaan loukkaantuivat loukkaantumisesta. He totesivat, että he saavat kyllä nauraa itselleen ihan niin paljon kuin haluavat.

Nykyisin ilmiö on saanut vakavampia piirteitä. Kun loukkaannutaan, joko omasta tai sen kaverin puolesta, vaaditaan samalla, että loukkauksen esittäjä täytyy vaientaa.

Mennään niinkin pitkälle, että tilaisuuksiin ei kutsuta ihmisiä, jotka saattavat mielipiteillään loukata jotakuta. Tätä kutsutaan cancel-kulttuuriksi.

Huvittavinta tässä on, että toisen puolesta loukkaantujat kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. He suvaitsevat erilaisia vähemmistöjä niin kovin, että ovat valmiita käärimään heidät pumpuliin ja puolustamaan kirvein ja kassaroin sitä, että vähemmistöjä ei loukata.

Äärisuvaitsevaiset suvaitsevat kaikkea – paitsi suvaitsemattomuutta. Saattaa kuulostaa äkkiseltään jopa järkevältä, mutta voi aiheuttaa pelottavia seurauksia.

Jos sananvapautta rajoitetaan siksi, että kukaan ei loukkaantuisi, ollaan vaarallisilla vesillä. Kuka määrittää, mikä on loukkaus? Miten ahtaaksi menee se raja, että toisen mieltä ei saa pahoittaa? Saako jonkun mieltä pahoittaa enemmän kuin toisen?

En missään nimessä kannata vihapuhetta, kiihottamista toista kansanryhmää vastaan tai toisin ajattelevien maalittamista. Mutta nämä ovat kaukana siitä, että voi sanoa mielipiteensä, ehkä loukatakin jotakuta sanomisillaan, saati että tekee huumoria arkaluoteisestakin asiasta.

On selvää, että jokainen vastaa omista sanomisistaan. Jos tulee mölisseeksi hölmöyksiä julkisesti, saattaa saada kuraa niskaansa. Se pitää vain kestää ja ehkä ottaa opikseen. Se ei ole kuitenkaan ratkaisu, että kaikki mölinä kielletään.

Suomessa on päästy pitkälle siitä, kun 1960-luvulla taideteoksia sensuroitiin jumalanpilkan vuoksi. En kaipaa paluuta käräjätupiin siksi, että joku kokee tulleensa loukatuksi vitsistä tai piirroksesta. Tai että joku kokee, että joku toinen saattaa siitä vaikka loukkaantua, niin loukkaannunpa varalta hänen puolestaan.

Aivan erityisesti pelkään huumorin köyhtymistä. Nolojen tilanteiden miehenä Mr. Beanina tunnettu brittinäyttelijä Rowan Atkinson on todennut, että cancel-kulttuuri on väärässä. Hän sanoo, että jokaisella vitsillä on joku uhri, aina nauretaan jonkun kustannuksella.

On totta, että kaikki vitsit eivät kestä aikaa. Se, mikä nauratti viime vuosituhannella, voi nyt kuulostaa rumalta. Sellaista elämä on, maailma muuttuu ja vitsit sen mukana. Tärkeintä on, että meillä on lupa vitsailla, ihan kaikesta.

Maailma ilman huumoria on paljon synkempi kuin maailma, jossa kukaan ei loukkaannu.