Näkökulma Aika kuluu madellen tai sitten se kiitää – iän ja elämäntilanteen mukaan

Muistatko, kun koululaisena istuit luokkahuoneessa jollakin tylsällä tunnilla, jonka aihe ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kolme varttia oli pitkä aika istua hiljaa paikallaan, ainakin minulle ja varsinkin, jos läksyt olivat tekemättä ja pelkona oli, että opettaja kysyy jotakin, josta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Ja yleensä ei ollut.

Alisuoriutujan mielestä kellonviisarit tuntuivat jumittuneen paikoilleen. Kesälomaa odotellessa viimeinen kouluviikko tuntui sadan vuoden mittaiselta.

Joskus opettaja ”armahti” minut jo tunnin puolivälissä, mutta ei aika kulunut siellä koulun käytävässä yhtään sen nopeammin. Vaan annas olla, kun kesä koitti ja pääsi kavereiden kanssa ulos, niin aikahan alkoi lentää, suorastaan ääntä nopeammin. Ääni tuli perästä, viipeellä, riippuen siitä miten pitkäksi kotiintuloajat paukkuivat.

Ja sama ilmiö toistui muuten omien tenavienkin kohdalla. Hekin riittävän useasti myöhästyttyään saivat opetella kellon tuntemista merkonomin jäkätyksen säestyksellä.

Nykyajan työt ovat kuulemma niin kiireisiä, että lounastaulla ruoka pitää nielaista seisaallaan.

Muistan elävästi 10-vuotissyntymäpäiväni: piilottelin edessä istuvan pojan selän takana ja laskin mielessäni, että kun täytän viisikymmentä, on vuosi 2005. Se aika tuntui silloin vuonna 1965 niin järjettömän kaukaiselta, etten sitä osannut sen pitemmälle kuvitella. Mutta sen tiesin, että viisikymmenvuotiaat olivat ikäloppuja, jos ylipäätään elivät niin kauan.

Mitä enemmän ihmiselle tulee ikää, sen nopeammin aika alkaa rientää. Ruuhkavuosina, kun lapset ovat pieniä ja velat suuria, pitää ennättää suoriutua kodin aamu- ja iltaruuhkista, omista ja lasten harrastuksista ja siinä välissä on pidettävä työnantajankin tyytyväisenä, jotta palkanmaksu ei katkea. 24 tuntia vuorokaudessa ei riitä mihinkään. Nukkuakin pitäisi vähintään kahdeksan tuntia yössä, että jaksaa huomenna taas painaa kellon kanssa kilpaa.

Nykyajan työt ovat kuulemma niin kiireisiä, että lounastaulla ruoka pitää nielaista seisaallaan, ja kahvitauoksi riittää kävely kahviautomaatille ja kuuma kuppi kädessä kiireesti takaisin työpisteelle. Hoitoalalla työskentelevä tuttava ihmetteli, ettei työnantaja ole vielä määrännyt Tena-pakkoa vessareissujen korvikkeeksi.

Huhhuh. Onneksi olen päässyt siitä helvetistä. Nyt ”täysin palvelleena” saan nukkua kun nukuttaa ja harrastaa kun huvittaa: ja niin paljon välillä huvittaa, puhelimen kalenterin muistuttelee parhaina päivinä monestikin, että alapa mummu mennä sinne ja sitten tuonne.

Välillä joutuu valitsemaan menojaan, sillä kukaan ei voi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Vitsi eläkeläisten kiireistä ”miten sitä on ehtinyt joskus töissäkin käymään” ei ole tuntunut kaikkina päivinä yhtään vitsiltä.

Joskus aika kuluu saman asian äärellä toiselle liian nopeasti ja toiselle liian hitaasti. Esimerkiksi taannoin jääkiekon MM-loppuottelussa varsinaisen peliajan viimeiset minuutit olivat kahden maalin johtoasemassa olleelle Suomelle ja meille katsojille piinallisen hitaita. Kanadan fanien mielestä sekunnit puolestaan vilistivät hurjaa vauhtia, kun joukkue yritti vimmatusti tasoitusta. Ja hyvin se käyttikin aikansa, mutta jatkoerä oli meidän.

Jos 10-vuotiaana ajattelin, että viisikymppiseni olivat äärettömän kaukana, niin nyt niistä on jo liki 17 vuotta. Onko aika tosiaan alkanut kiitää, vai olenko itse hidastunut? Mihin nämä vuosikymmenet ovat menneet?

Nyt kun elämä käy vääjäämättä kohti loppuaan, ja sitä on enimmilläänkin enää vain… no on mitä on. Tärkeintä lienee, että loppuaika pitää yrittää käyttää niin hyvin, että tietää eläneensä täysillä alusta loppuun.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva päätoimittaja, nykyinen draamamummu.