Jere Räisänen Vesistöstä haettiin lapsena turvaa ja seikkailuja kolttosten keskellä

Elementtinä vesi on merkinnyt minulle aina paljon. Lapsuuden kotini sijaitsi paikallisen sanonnan mukaan ”alapuolen vesien” varrella. Vesistöstä haettiin lapsena monesti turvaa ja seikkailuja kolttosten keskellä.

Kerran serkkupoika juoksi kiireesti kotiimme kertomaan, että rantametsä on tulessa minun mökin lämmitykseni jäljiltä. Tuhkakippo olisi ollut varmaan viisasta tarkastaa vähän tarkemmin, ennen kuin sen kuivaan metsään heitti.

Yhdessä kannetiin sitten vettä järvestä ja palo saatiin sammumaan.

Kerran järvi toimi pelastajana myös, kun poltin kasvoni liekeissä perinteisessä saunan ”pikalämmitysoperaatiossa”. Kasvokirurgin puheillakin piti käydä, mutta operaatioille ei ollut onneksi tarvetta, koska järveen tuli syöksyttyä niin vauhdikkaasti vahingon jälkeen.

Pikkusiskokin taisi oppia uimaan tiputtuaan ensin laiturin syvästä päästä ja kun kerran pysyi pinnalla, niin annettiin hänen uida sitten rantaan saakka.

Kalastimme ahkerasti ja isäni piti verkkoja järvessä kesät talvet.

Veneitä meillä oli tapana käydä myrskyn jälkeen keräilemässä naapurimökkien rannoista meidän lapsosten narukiinnitysten antauduttua ja toisinaan järven pohjasta, kun tulppa unohtui auki.

Järvi antoi myös elantoa ympäri vuoden. . Siikaa nousi talvella verkoista niin paljon, että sitä sitten me lapset jaoimme ahkiota perässä vetäen koko naapuristolle.

Joskus verkosta tuli myös kummajainen. Katsoimme tuota käärmemäistä outolaista silmät suurina ihmetellen ja isäni kertoi, että se on ankerias, joka on tullut tänne aina Sargassomereltä saakka. Nykyään tuo kala taitaa olla ainakin osan vuotta rahoitettu ja joka tapauksessa äärimmäisen harvinainen.

Ankerias on myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Se kutee Sargassomerellä parinsadan metrin syvyydessä, jonka jälkeen mätimunat jäävät Golfvirran kuljettamiksi ja niistä kehittyy läpikuultavia toukkia.

Lähestyttyään Eurooppaa toukat kehittyvät läpinäkyviksi lasiankeriaiksi ja alkavat muistuttamaan muodoltaan jo aikuista ankeriasta. Suomeen saavuttuaan ankerias on taas muuttanut muotoaan ja on noin 20–30 senttimetrin pituinen ja väriltään tumman kellertävä.

Ankerias nousee Suomen tai laajemmin katsottuna Euroopan sisävesistöihin jokien ja purojen kautta ja jopa pienten maakaistaleiden tai soiden läpi. Joissa tai järvissä se elää 15 – 30 vuotta, mutta ei kude. Se voi elää yli 6 vuotta ilman ravintoa ja akvaarioissa tarkkailtuna, se on elänyt yli 80-vuotiaaksi.

Viimeisinä vuosinaan ankerias muuttuu hopea-ankeriaaksi, matkustaa takaisin Sargassomerelle, kutee - ja kuolee. Kuitenkaan kutevaa ankeriasta ei ole vieläkään ilmeisesti nähty. Ankerias, jota on tutkittu aina Aristoteleksen ajoista lähtien, säilyy edelleen osittain mysteerinä meille ihmisille.

Ankeriaan lailla myös me ihmiset, organisaatiot ja jopa maat käymme läpi matkaa, muodon muutoksia ja uusia vaiheita.

Täällä Suomessakin taidamme olla nyt uuden vaiheen äärellä, joka ei ole varmasti paluu Sargassomerelle.

Lue lisää aiheesta