Uusien taitojen opettelu pitää ihmisen virkeänä, joten alkuvuodesta päätin kokeilla villapuseron neulomista. Yltiöpäiseen hankkeeseeni vaikutti sekin, että moni facebook-tuttava tuntui sairastuneen potevan neuloosia ja esitteli päivityksissään toinen toistaan hienompia kuvioneuleita, joita kateellisena ihailin.
Aloitin 1-vuotiaan koosta ja yksinkertaisella kuviolla, josta arvelin aivoni selviävän nyrjähtämättä. Haaveilin, että saisin työn valmiiksi ensi elokuuhun mennessä, jolloin tyttäreni kaksostytöt täyttävät vuoden.
Hermojen lasahtamista tulin ajatelleeksi vasta myöhemmin. Pyöröpuikoilla en ollut aiemmin neulonut, enkä paljon muillakaan, mutta ohjeita seuraamalla osasin yhdistää hihat alavartaloon ja kuviokaarrokekin alkoi näyttää mallinmukaiselta.
Ehdin kehaista miehelleni, että tämähän sujuu kuin Strömsössä, kunnes 15:nnen kuviokierroksen lopussa huomasin tehneeni virheen edellisen kerroksen alussa.
Voi ruma sana ja toinenkin! Pyörittelin neuletta etu- ja takaperin, ja mietin, miten saisin purettua sen niin, että silmukat eivät karkaile omille teilleen. Isäntä kuunteli mesomistani ja vakuutti, että virhettä ei huomaa kukaan. Ei lohduttanut, kun minä tiesin, että SE ON siellä.
Olin itsekin jämähtää tyhjän tuijotteluun jäätyäni kolme vuotta sitten eläkkeelle.
Viskasin tekeleen käsistäni ja päätin jatkaa aamulla sirkeämmillä silmillä. Yöllä kuvio tuli uniin ja oli muuttunut aivan hirveäksi sätökseksi, jota epätoivoisesti yritin korjata, mutta silmukat putosivat yksi toisensa jälkeen kerros kerrokselta karkuun. Aamulla nousin sydän tykyttäen katsomaan, ovatko silmukat vielä puikoilla.
Otin googlen avuksi ja sieltähän se helpotus löytyi tähänkin ongelmaan: neuletta ei tarvinnutkaan purkaa, vaan kuvion voi korjata silmukoimalla saman värisellä langalla.
Samalla löysin toisen tarpeellisen neuvon – lankadominanssin. Se tarkoittaa sitä, että kuviovärin lanka on etusormen varassa edessä ja päävärin lanka etu- ja keskisormella takana. Näin kuvio nousee paremmin esiin ja lankakin juokse jouhevammin, eikä kuvio kiristy.
Jäin miettimään, että lankadominanssi pätee elämään ylipäätään. Koronavuosina ihmisellä on ollut houkutus valittaa olosuhteita, ”kun ei voi tehdä mitään”. Elämänlangat ovat kuitenkin omissa näpeissämme.
Jos emme voi tehdä totuttuja asioita, voimme varmaan täyttää tyhjyyttä jollain uudella jutulla. Usein se vaatii epämukavuusalueelle menemistä, mutta se kannattaa.
Olin itsekin jämähtää tyhjän tuijotteluun jäätyäni kolme vuotta sitten eläkkeelle. Liki vuoden tyhjäntoimittamisen jälkeen kalenterini muistutti, että ilmoittautumisaika draamakasvatuksen opintoihin oli päättymässä. Tajusin, että nyt tai ei koskaan on tämän aika.
Vaikka en opiskelupäätöstä tehdessäni tuntenut termiä lankadominanssi, niin sitä se oli omien elämänlankojeni suhteen. Teatteriharrastukseni on se päälanka, jonka rinnalle opiskelu toi uusia kuviolankoja ja antoi potkua haaveilleni, jotka alkoivat toteutua yksi toisensa jälkeen.
Sain ohjata oman näytelmäni, jonka viisi esityskertaa tuottivat mukavan summan nuorisoseuran talon kunnostusrahastoon. Vuoden sisällä tuli pari muuta draamatyötä, jotka tuottavat hyvää ympäristön elämään. Tarvitsi vain uskaltaa uneksia ja ottaa ensimmäinen askel unelmaa kohti.
Ai niin. Ja niitä kuvioneuleita on syntynyt neljässä kuukaudessa jo viisi, ja kuudes on tekeillä. Ja jos minä opin, kuka vain oppii. Kokeile vaikka.
Kirjoittaja on entinen päätoimittaja, nykyinen draamamummu.