Tommi Taskinen Linnan velikullat eivät olleet puhtoisia mutta he ymmärsivät sodan mielettömyyden

Aika velikultia -sanoihin päättyy Väinö Linnan Tuntematon sotilas, Suomen toinen kansalliseepos. Tarina suomalaisista taistelemassa ääriolosuhteissa itsensä, perheensä ja elämänmuotonsa puolesta.

Vaikka sodan loppumisesta on 77 vuotta ja viimeisiä velikultia viedään, sota määrittää edelleen kansallista identiteettiämme. Kannattiko väkivaltainen kamppailu?

Muistan lapsuudesta ihanan päivän illan Lemmenjoen mökillä. Saunan jälkeen oli nautittu Jaffaa ja iltapalaa. Katselin parvelta tupaan. Pöydän äärellä istuivat serkkutyttö, mummi ja ukki. Yhtäkkiä ukki, sotaveteraani alkoi laulaa. Väräjävä ääni kertoi tarinaa kodin kynttilöistä.

Hätkähdin, varsinkin kun huomasin, että ison ja ikivahvan miehen uurteisia poskia pitkin valuivat kyyneleet. Itkemätön mies itki ja niin itkin minäkin, salaa. Sillä hetkellä kaikki oli kaunista ja hyvää.

Iltasatua ei tarvittu. Purjehdimme höyhensaarille rakkauden lämmössä kiitollisina elämästä.

Nyky-Venäjästä näyttää muodostuneen varkaiden paratiisi, jossa kumarretaan väkivaltaisien vanhenevien myrkkymiesten arvottomalle juntalle.

Asuin aikanaan Ruotsissa ja viihdyin. Joskus pohdin muuttoa työn perässä ulkomaille. Suomi on kuitenkin tarjonnut hyvän elämän. Veroille saa vastetta, eläkettä kertyy, ympäristö miellyttää, on turvallista ja yhteisöön voi luottaa. Täältä löytyvät myös ihmiset, joiden kanssa haluan arkeni jakaa.

Kansainvälistä kokemusta on tullut työmatkoilta. Varkaudesta on väylä auki maailmalle. Koskaan en sano ei, mutta tähän asti koti Suomen Puurtilassa on kovin juttu.

Hyvä elämä lähtee yhteisön arvoista, jotka eletään todeksi arkipäivässä. Tämä ei tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Erimielisyydet ovat osa elämää. Mutta silmiin katsomalla, puhumalla ja kuuntelemalla luodaan ymmärryksen edellytykset.

Sopiminen on tahdon asia ja oikeusvaltiossa saa oikeutta. Painostuksesta saati väkisin pakottamisesta jää paha maku, jonka muistaa pitkään. Kuka haluaa pakottajan esihenkilökseen, ystäväkseen tai puolisokseen? Pakon alla on paha olla ja orjuus on arvaamattoman onnetonta.

Maailman onnellisimmaksi valitulla kansakunnalla on paljon menettävää. Elämä on täällä arvokas, kaiken lähtökohta. Suomen puolustaminen on pienen ihmisen elämän puolustamista. Emme ole mielipuolisten ikiruhtinaiden tahdotonta muovailuvahaa, hyväksikäytettävää kertakäyttökulutustavaraa.

Olen jutellut velikultien kanssa. Sotahaukkaa, kiihkoilijaa tai natsia en ole kohdannut. Juttujen perusteella rintamalla oli rujoa. Monelta mieli mustui ja sydän särkyi. Puhuminen ja käytösmallien kyseenalaistaminen alkoi vasta uudella vuosituhannella.

Linnan velikullat eivät olleet puhtoisia, mutta he ymmärsivät sodan mielettömyyden ja jättivät perinnökseen rakkauden rauhaan. Naapurissa veteraanien perinnönjako taisi jäädä tekemättä. Nyky-Venäjästä näyttää muodostuneen varkaiden paratiisi, jossa kumarretaan väkivaltaisien vanhenevien myrkkymiesten arvottomalle juntalle, jolle sota, silmitön tuhoaminen ja tappaminen ovat hyväksyttyjä vaikutuskeinoja muiden joukossa.

Ukrainan näyttöjen perusteella tuntuu siltä, että Venäjän sotaväessa ei ole velikultia, saati upseereja ja herrasmiehiä, vaan kunniattomia paskiaisia. Liikkeellä on alkeellisen ja arvaamattoman yhteiskunnan aivopesemä luolamieslauma, joka uskoo vain raakaa voimaa ja rautaista rajaa.

Suomalaiset ovat päättäneet vahvistaa rajaansa väkivaltaa vastaan, joka toivottavasti takaa rauhan. Parempi puolustaa rauhaa ja vapautta porukassa kuin olla yksin paskiaisten potkittavana. Se, joka hyökkää on hullu. Se, joka ei ole varuillaan on hölmö. Tilaisuus tekee varkaan.

Suomalaiset vastaavat Suomen tulevaisuudesta. On meidän vuoromme vaalia velikultien perintöä ja varjella kodin kynttilöitä muuttuvassa maailmassa. Kuten Valalaulua muokaten vannotaan ”Sua suojelemme, verin varjelemme, ollos huoleton, kansas valveil on.”