Raimo Pakarinen Äkkiä tänne tyhjentämään toimistosi – Paperivarasto on tulessa!

Opisto saatiin päätökseen. Minulla oli jo otsassa Ahlströmin leima. Olihan ollut siellä harjoittelijana ja kesätöissä opiskeluaikana. Sen kun kävelin portista sisään ja aloitin työt kunnossapitoinsinöörinä ”mittariosastolla”. Puun lajittelu, kuorimo, saha, sellu ja paperikoneet tulivat tutuiksi.

Suutarin/kirvesmiehen pojalle ”herrana” olo oli hämmentävää.

1970-luvulla työelämä oli jotain muuta kuin tänään. Töitä tietysti tehtiin. Aika-ajoin mentiin Keskushotelliin lounaalle asiakkaiden kanssa. Iltapäivä meni rattoisasti ”palaveroiden” ravintolassa. Ilta päättyi tanssin pyörteissä parketilla. Nimi laskuun ja aamulla taas työmaalle. Ei toimine enää tänään.

Noista ajoista jäi monta hyvää ystävää ja muistoa. Männistön Raimon kanssa olimme ystäviä yli työn.

Kauppaseura tuli Raimon kautta tutuksi. Frimanin Jeren, Aarne Vartiaisen ja muiden Kaisa-legendojen kanssa vietimme iltojamme Kauppaseuralla, silloisen Keskushotellin kupeessa. Iloisia olivat iltamme, joskus yöksi kääntyi.

Eräs sunnuntai-ilta jäi mieleen. Olin juuri tullut ensimmäiseltä työmatkaltani Lontoosta. Nurmen Raimo soitti: ”Nyt äkkiä tänne tyhjentämään toimistosi! Paperivarasto on tulessa!”

Toimistomme oli siinä vieressä. Absurdi ilta ja yö! Sytytetty tietty oli, syyllisiä ei löytynyt.

Työ oli mielekästä mutta riittämättömyyden tunne kalvoi. Opiskeluni oli ollut mitä oli. En ollut vielä valmis. Kolme vuotta ”alstilla” sinnittelin ja sitten mitta täyttyi. Jotain muuta pitää löytää.

Olin samaan aikaan SVUL:n WU:n ja TUL:n VarTP:n puheenjohtajana.

Niinpä läksin ammattikouluun opettajaksi. Tämä oli urani kannalta ratkaiseva päätös.

Opetin antaumuksella. Pidin työstäni nuorten parissa. Ilta toisensa jälkeen valmistelin seuraavan päivän tunteja nukkumaan menoon saakka.

Itse asiassa tämä aikakausi teki minusta oikean insinöörin. Opin asioita, jotka opiskeluaikana hutaisin. Luokan eteen ei ollut menemistä, ellet tiennyt mitä opetat. Kunnianhimoa ei puuttunut. Tänäkin päivänä kohdatessani ”opetuslapsiani”, jo miehistyneitä, kiitollisuutensa ailahdus lämmittää.

Opettajan ammattiin piti pätevöityä. Opettajaopisto Hämeenlinnassa oli kokemus sinällään.

Hämeenlinna, Hälläpyörä ja Aulanko ammattikoulun lisäksi tulivat tutuksi. Opetuskoulun oppilaat Valkeakoskella antoivat minulle lempinimen Kiku. Tämän otin kohteliaisuutena. Nimi olisi saanut jäädä elämään.

Valkeakoskella meillä oli opiskelutovereiden kanssa yhteismajoitus. Yksi aamu jäi mieleen. Heräsin aamulla tuttu neito vieressäni. Ihmetys oli suuri. Hänen kämppäkaverinsa oli saanut yövieraan. Päätti sitten tulla nukkumaan viereeni sen kummempaa kyselemättä.

Sitä sitä sitten aamulla taivasteltiin oikein porukassa, tuijoteltiin ja tuumailtiin. No, aamiaiselle ja opiskelemaan. Kaverini kyllä jaksoivat kateellisena kuittailla asiasta.

Perhe, kaksi poikaa pitivät kiireisenä. Urheilukentillä, altaalla ja laduilla kului aikaa. Opettajan 2,5 kuukauden kesäloma tähän oli lottovoitto. Kalapuikot ja ranskalaiset olivat lounaaksi kova sana.

Siviilielämässä olin paljon urheiluelämässä mukana poikieni kautta. VarTp:n, Tarmon, WU:n ja Varkauden Uimareiden puheenjohtajana tulin toimineeksi.

Tulipa kerran myös WL:n legendaarinen toimittaja, Esko Laine, haastattelemaan Warkauden Lehteen. Olin samaan aikaan SVUL:n seuran WU:n ja TUL:n alaisen VarTP:n puheenjohtajana. nnenkuulumatonta tuohon aikaan. Sain selittää tätä johtokunnille.

Taannoin olin vanhimman poikani luona Tampereella. Laittoi ruokaa lapsilleen. Kuinka ollakaan, uunista otettiin kalapuikot ja ranskalaiset.

Musiikkimiehenä luin jostakin, että vahvistimen pääteasteen maksimihyötysuhde on 2/π ≈ 0,64.

No, integraalilaskenta kehiin ja sieltähän se mystinen ”2/π” löytyi. Ei Jyväskylän opit ihan harakoille menneet. Itseluottamukseni kohosi 10 pistettä. 1979 ohjelmoin myös Basicilla toimivan, hienon sukellusvenepelin. Olisikohan sillä uralla kannattanut jatka?

Myös erään Viljakaisen kanssa pidimme tulospalvelua Excelillä Joroisten Thriatlon-kisoissa.

Kun olin opettanut yhden vuosikurssin loppuun, 3 vuotta. Toisto ei enää oikein kiinnostanut. Muuta oli keksittävä. Apulaisrehtorin virka tuli hätiin. Sitä tointa hoidin pari vuotta. Seuraava askel olisi ollut ehkä rehtori, mutta tuo tie ei kiinnostanut. Ei minusta ollut virkamieheksi.