Sirpa Ylönen: Sinua autan, sinua en – Syyrian pakolaisleireillä on edelleen tuhansia lapsia

Olen pyöritellyt viime päivät päässäni pientä filosofista pulmaa. Kuvittelen, että seison raunioiden äärellä, ja tiedän, että raunioissa on ihmisiä. Tiedän, että siellä on sekä ystäviäni että täysin tuntemattomia.

Mitä teen? Totta kai yritän löytää raunioista ystäväni ja pelastaa heidät. Mutta mitä tekisin sen jälkeen? Väsyneenä ja raunioiden kaivamisesta kipeytyneenä? Ajattelen, että yrittäisin pelastaa myös ne tuntemattomat, niin monta kuin kykenisin.

Esimerkki yksinkertaistaa liikaa, mutta se on tullut mieleen ukrainalaispakolaisten saapumista seuratessa. Pakolaisista käyty keskustelu on nyt niin toisenlaista kuin se on tähän asti ollut.

On loistavaa, miten suomalaiset ovat heränneet auttamaan sotaan joutuneita ukrainalaisia. On hienoa seurata, mihin kaikkeen ihmiset ovat valmiita pakolaisia ja ukrainalaisia auttaakseen. On kerätty tavaraa ja rahaa, on ajettu Ukrainan rajalle noutamaan ihmisiä, on majoitettu ja ruokittu.

Kunnissa ja kaupungeissa on venytty ja tehty kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin pakolaisten auttamiseksi. Ylityötunteja on tuskin laskettu.

Kaikki sanovat samaa: meidän on autettava. Se on hienoa, näin pitää ollakin. Voimme olla ylpeitä itsestämme.

Ovatko eurooppalaisten ihmisoikeudet muita tärkeämpiä?

Samaan aikaan pieni ääni nakertaa aivojeni perukoilla: miksi nyt on näin? Miksi vähän aikaa sitten oltiin ihan eri mieltä?

Varkaus päätti, että tänä vuonna ei oteta uusia pakolaisia Syyriasta. Joroisiin ei ole koskaan yhtään otettukaan. Sota Syyriassa ei ole loppunut, pakolaisleirit ovat edelleen täynnä, sodan alta on paennut miljoonia ihmisiä. Pelkkien pakolaislasten määrä lasketaan miljoonissa.

Aleppo on edelleen raunioina, sitä pommitti Venäjä, ihan kuten nyt pommittaa Mariupolia Ukrainassa.

Näihin pakolaisiin suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin ukrainalaisiin. Miksi?

Olen kuullut monta syytä ja selitystä. On yleisiä syitä: ukrainalaiset ovat eurooppalaisia, heitä vastaan hyökkäsi Venäjä, meille liiankin tuttu, nyt pakolaisina tulee pääasiassa naisia ja lapsia ja miehet ovat jääneet Ukrainaan puolustamaan maataan.

Pakko kysyä, ovatko eurooppalaisten ihmisoikeudet muita tärkeämpiä? Autammeko vain niitä, joiden kohtalo on meille tai ainakin isovanhemmillemme jotenkin tuttu?

Miesten lähdöstä pakolaisiksi on pakko todeta, että Ukrainan sota ja Syyrian sisällissota eroavat siinä toisistaan, että ukrainalaisilla on selkeä vihollinen. Syyriassa eri osapuolia on matkan varrella ollut useita, eikä kaikilla syyrialaisilla edes ole omaa puolta, jonka puolesta taistella omia maanmiehiään vastaan. En näe mitään järkeä siinä, että miesten pitää jäädä sotaan kuolemaan vain siitä syystä, että jossain on sota.

Sen perustelun ymmärrän, että moni meistä tuntee henkilökohtaisesti ukrainalaisia. Totta kai haluamme auttaa heitä, jotka kesä toisensa jälkeen tulevat pelloillemme töihin, joista on vuosien varrella tullut paitsi työntekijöitä, myös ystäviä. Olisi epäinhimillistä unohtaa heidät nyt hädän ja pelon keskellä.

Silti toivon, että meissä olisi inhimillisyyttä auttaa myös heitä, joita emme tunne. Lapsia, äitejä ja niitä isiäkin.