Meitä on omakotiasumista ihannoivassa Suomessa kaksi miljoonaa: kerrostaloasukkaita

Lähes nostalgista: olen melkein 34 rivitalovuoden jälkeen taas kerrostalon asukas.

Jos minulta olisi kymmenen vuotta sitten kysytty mieluisinta asumismuotoa, olisin vastannut, että haluan päästä suoraan ulko-ovesta sisälle tarvitsematta käyttää portaita tai hissiä. Ja että haluan nauttia aurinkoisista kesäpäivistä omalla pihalla.

Ehkä se oli ensin aikuistuneiden lasten lähtö kotoa ja sen jälkeen koronan aiheuttama etäelämä, joka sai ajattelemaan, että haluaisin itse asiassa asua enemmän muiden ihmisten keskellä. En tosin korvessa asunut ennenkään, vaan taajamassa kirkonkylällä.

Etätyö enimmäkseen yksin kotona tuntui alkuun mukavalta vaihtelulta töihin laittautumiseen ja jokapäiväiseen 25 kilometrin työmatkaan. Kotikonttorissa olo oli rennompi, keskittymisrauha täydellinen, ja koiratkin tykkäsivät. Teams-palaverit olivat vähän jännittäviäkin.

Mutta etäilyn jatkuessa kuukausia, vuoden ja toisenkin vuoden, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteeni kasvoi, vaikka parhaani mukaan pidin yhteyttä perheeseen ja ystäviin. Välillä melkein kadehdin aamuisin omalle työpaikalleen lähtevää puolisoa, joka "pääsi" pois kotoa.

Siinä, missä joidenkin ihmisten koronapohdinnat johtivat muuttoon maalle, minun ajatukseni kulkivat toiseen suuntaan. Sen pohdinnan tuloksena asun nyt kerrostalossa keskellä kaupunkia.

Huomaan pitäväni siitä, että ympäriltä kuuluu vähän ääntä.

Etäaikana minulle myös kirkastui, että elämässäni on tullut aika siirtyä uuteen vaiheeseen: lapset pärjäävät omilla tahoillaan, ja meillä vanhemmilla on tilaisuus toteuttaa omia asumistoiveitamme. Koskaan emme tosin olleetkaan ajatelleet ryhtyä ylläpitämään kotimuseota, jossa lasten huoneet säilytetään koskemattomina nuorten omiin koteihin kelpaamattomine tavaroineen.

Käytännön syistä olemme puolison kanssa joksikin aikaa palanneet vuosikymmenten takaiseen asetelmaan, jossa hammasharja on kahdessa paikassa ja koirilla kaksi kotia. Siinä on hauskoja ja hankalia puolia.

Seuraava vaihe koittaa viimeistään sitten, kun työmatkat eivät vaikuta asumiseemme.

Kerrostaloelämä on minulle hyvin tuttua, koska asuin sillä tavoin valtaosan lapsuudestani ja nuoruudestani. Siitä kumpuaa nostalgiaa ja tuttuuden tunnetta.

Itse asiassa huomaan pitäväni siitä, että ympäriltä kuuluu silloin tällöin vähän ääntä. Satunnainen oven tai huonekalun kolahdus, vaimea puhe tai koiran haukahdus luo mukavan tunteen siitä, että olen ihmisten keskellä ja turvassa etenkin nyt, kun kotia jakamassa ei jatkuvasti ole perhettä.

Ikkunastani näkyy kuntopolun ja järvimaiseman sijasta kohtalaisen vilkas katu kaikenlaisine kulkijoineen. Sekin tuntuu vaihteeksi mukavalta. Katuvalot valaisevat kotiani yöllä, enkä lainkaan kaipaa pimeää.

Vaikka omakotiasuminen on virallinen suomalainen asumisihanne, suomalaisten asuntokuntien enemmistö, 1,3 miljoonaa, asuu kerrostalossa. Vuonna 2020 omakoti- tai paritalossa asui 1,06 miljoonaa ja rivitalossa 375 000 asuntokuntaa.

Enemmistö suomalaisista, 2,6 miljoonaa, asui kuitenkin omakotitalossa, joka on lapsiperheiden suosima asumismuoto. Meitä kerrostaloasujia oli kaksi miljoonaa ja rivitaloasukkaita 716 000.