Raimo Pakarinen Ensimmäisen luokan ampumamerkki tuli kuntsareineen – Minut opetti ampumaan metsästäjä, joka ampui variksen kuusen latvasta harjoituksen aikana

Siitä sitten armeijaan. Reino asemalle saattoi. Veteraani-isä sanoi, pidä itsesi miehenä! Meille, sodan kokeneiden isien kersoille armeijalla oli oma merkityksensä.

Jännitti, mitähän on tulossa? Kasarmille ja varustepussi selkään, enää ei oltu siviilissä. Ohjeet olivat selkeät, ei tarvinnut pähkäillä.

Pinkat tehtiin, punkka pedattiin ja arvomerkit opeteltiin, kavereita kyräiltiin. Munkit, ”pystykorva” ja sotkun tytöt tulivat tutuiksi.

Kaverit löytyivät ja paikkamme haettiin. Samoissa tuvissa asuttiin. Alokasaika teki tehtävänsä, niin se vaan uusi normaali tuli tutuksi.

Metsälenkit, viuhtomiset hangessa, lauantailenkit, oppitunnit ja siivouspalvelut sujuivat kuin itsestään. Erään alokas Bunsdorffin kanssa shakkia pelasimme. Ei aikaa, kun keskustelumme väisti shakkilaudan. Intellektuellin erottaa vääjäämättä, armeijassakin.

En ollut juurikaan ammuskellut, mutta 1-luokan ampumamerkki tuli kuntsareineen. Minut opetti ampumaan metsästäjä Suonenjoelta. Hän ampui variksen kuusen latvasta harjoituksen aikana. Armeijan käyneet tietävät, mikä meteli siitä syntyi!

Keskiviikon iltalomilla liftasimme Jyväskylään Raatikellarille. Juuri, kun ilta oli alussa, piti lähteä takaisin kassulle.

Tulin valituksi myös hupiklubimme puheenjohtajaksi. Työläs ja mieluinen pesti. Liekö nimikirjoitukseni vielä vinttikamarissa?

Hyvän ystäväni, Heikkosen Maren kanssa varastettiin lomallani kaljakori Könönpellon Baarista. Korin kilinä paljasti armotta rosmot. Häpeissämme korin palautimme, aavistuksen vajaana. Opettelin tuolloin kitarallani Tico Tico biisiä. Mare sanoi, tuota sinä et Rami ikinä opi. Väärässä oli.

Kurssijuhlissa viihdytin yleisöä kitaroinnillani. Soitin siellä Tico Ticon Höfnerilläni. Aplodit soivat vieläkin korvissani.

Muistuu mieleen järjestämäni kurssijuhla. Siellä valittiin kolme kandidaattia, vääpelimme Jalas, varusmiestoverini ja minä. Meille annettiin Hesarit ja siitä piti joku ilmoitus esittää laulamalla. Voitin ja näin sain yliotteen vääpelistämme!

Koulutus oli juuri sitä, mitä olin hakemassa. Radio- ja tutkatekniikka palvelivat tulevaisuuden tarpeitani. Sain myös kunnian esitellä siviilivierailijoille IV-viestikoulumme toimintaa. Opettajakipinä syttyi.

Eräs komennus oli erityisen mieluisa. Olimme Jyväskylän suurajoissa Harjun erikoiskokeen järjestysmiehinä. Lippuja ei tarvinnut ostaa.

Kitara minulla oli tietysti aina mukana. Muistan hyvin erään illan, kun joukkuekaverini tuli tupaamme kyselemään biisiä jos toistakin. Kysyi, osaatko soittaa Little Red Riding Hood? Siinä sitten tuvan pöydällä istuen jammailtiin. Kaveri sattui olemaan itse Kontra, Mauri (Moog) Konttinen. Kontran kanssa kävimme viihdyttämässä koregrafioillamme kylän kaunottaria läheisellä tanssilavalla.

Olin komppaniamme kirjehaukka. Postijaossa sain aina paksuimman kirjenipun. Kaikissa lähettäjä sama. Kirjeistämme voisi kirjan kirjoittaa. Käsikirjoituksemme sinetöitiin Varkauden aseman tiilikopin takana kiihkeillä suudelmilla loman päätteksi.

Alikersanttina ryhmääni kerättiin komppanian ”ongelmayksilöt”. Armeija heidänkin tuli käydä, toisin kuin tänään. Kykyni toimia vaikeissa sosiaalisia tilanteissa oli noteerattu. Vaativa posti, hyvin senkin klaarasin.

Pyörämarssi Tikkakoskelta Naarajärvelle (+100km) keskeneräistä 23-tietä pitkin ei unohdu. Siellä viikko ”sodittiin” ja sitten takaisin. Arvannette, että uni maistui reissun jälkeen.

Palveluksen jälkeen kävin lukuisia kertausharjoituksia. Niistä sain kauluslaattaani lisää natsoja.

Niin siinsi siviili. Tiesin minne haluan mutta kuinka sinne.