Jari Jolkkonen Onko kiitollisuus avain onnellisuuteen?

Kauhukirjailija Stephen King joutui kauhun paikkaan aamukävellyllään. Ohi ajavassa pakettiautossa ollut rottweiler häiritsi kuskia niin, että tämä ajoi rumasti Kingin päälle. Kirjailija kamppaili viikkoja hengestään. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tunsi selvittyään hengissä, hän vastasi: ”Kiitollisuutta”.

Olen suhtautunut pitkään epäilevästi hymisteleviin onnellisuusoppaisiin. Käsitykseni ihmisestä ja maailmasta on melko traaginen. Kun ei liikaa odota, ei pahasti pety.

Tutustuminen professori Robert Emmonsin kiitollisuutta koskeviin tutkimuksiin toi paljon uutta ajateltavaa. Pakko uskoa tiedettä: kiitollisuudella on järisyttävä merkitys ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Kiitollisuus tarkoittaa arvostuksen osoittamista niitä toimijoita kohtaan, jotka antavat minulle jotakin hyvää lahjaksi. Englannin kiitollisuutta tarkoittava sana gratitude pohjautuukin latinan armoa (gratia) ja ilmaista (gratis) tarkoittaviin sanoihin.

Kiitollisuus edellyttää sen tunnistamista, että jollakin toisella tai toisilla on hyvä tahto minua kohtaan. Näen siis maailman pohjimmiltaan hyvänä paikkana. Käänteisesti ihmisen, joka näkee maailmassa pelkkää surkeutta, sortoa ja pahuutta, on ehkä mahdotonta kokea kiitollisuutta.

Toiseksi kiitollisuus edellyttää sen tunnistamista, että saan jotakin hyvää lahjaksi. En siis omiin oikeuksiini tai ominaisuuksiini vedoten, vaan ilmaiseksi, lahjaksi. Ylpeän ja ylimielisen on vaikea olla kiitollinen.

Kiitollisuus ei ole synnynnäinen luonteen piirre tai biologinen ominaisuus, vaan sitä voi oppia.

Kiitollisuudella on valtava voima. Siihen liittyy suuri määrä muita myönteisiä tunteita, kuten iloa, rakkautta, luottamusta toisiin ja toivoa tulevaisuuteen. Se suojelee kateudelta, katkeruudelta ja masennukselta. Kiitollinen ihminen on keskimääräistä myönteisempi, auttavaisempi ja terveempi. Hän sietää paremmin vastoinkäymisiä ja elää keskimääräistä pidempään.

Kiitollisuus ei silti ole pinnallista hymistelyoppia, sillä ihminen voi kokea kiitollisuutta myös vaikeuksissa ja kärsimyksissä. Olen tavannut saattohoitopotilaita, jotka sanovat laulun sanoin: elämälle kiitos, sain siltä paljon. Arkun äärellä musta suru puristaa omaisten sydäntä, mutta jo muistotilaisuudessa sen rinnalle saapuu usein kiitollisuuden valonsäde.

Ja nyt on turha vedota geneettiseen lottoarvontaan: kiitollisuus ei ole synnynnäinen luonteen piirre tai biologinen ominaisuus, vaan sitä voi oppia. Psykologit kehottavat harjoittelemaan sitä esimerkiksi listaamalla säännöllisesti oman elämän hyviä asioita – Emmons puhuu ”siunauksista” (benedictions).

Tämä johti minut myös teologiseen oivallukseen. Eikö kristillinen spiritualiteetti eli hartauselämä ole aina ollut tuota hyvien asioiden sanoittamista?

Aamurukouksessa kiitämme uudesta päivästä ja elämän lahjasta. Ruokarukouksessa ravinnosta ja ystävyydestä. Iltarukouksessa menneestä päivästä ja varjeluksesta. Ja pyhänä kokoonnumme viettämään eukaristiaa, sanan mukaisesti kiitosateriaa.

Siksi tulen vuoden ajan vetoamaan seurakuntiin: antakaa kiitosvirsien raikua. Silloin pidätte yllä kiitollisuuden kulttuuria. Silloin levitätte toivoa ja valoa.

Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.