Raimo Pakarinen Lehtoniemen legendaarinen työväentalo oli treenikämppämme: Muistan aina, kun odottelimme kapellimestariamme talon rappusilla kesäillan paahteessa

Tulevaisuus askarrutti, mitä seuraavaksi? Päätin hakea Ahlströmille harjoittelijaksi sähköosastolle. Niin oli ala ottanut minut omakseen. Isäni totesi tuskailuihini, itse sinun on työsi haettava ja niin myöskin tein.

Kerran tulin kysyneeksi isältäni, miksi olemme kommunisteja?” Reino totesi ykskantaan: ”Siksi, koska köyhänkin lapset voivat opiskella.” Samaan hengenvetoon totesi, saatte opiskella niin paljon kun pollanne kestää, rahasta ei jää kiinni. Lupauksensa kirvesmies piti.

Pahaksi onneksi sattui sähköalan kolmen kuukauden lakko tuohon kesään. Insinööri Blaubergin tapasin kahden viikon välein harjoittelupaikkaa kysymässä. Väsytystaktiikkani toi tulosta. Syksyllä Blauberg tammipöytänsä takana heltyi ja otti minut töihin.

Niin alkoi työ Alhströmillä. Kahden viikon välein sain palkkapussissa kahisevat (1,90 markkaa tunnissa) kasöörin luukulta. Instrumenttiharjoittelijaksi minua tuolloin kutsuttiin.

Työ oli mieluisaa. Aina maanantaiaamuisin kelloseppä Onnin kanssa käytiin huoltamassa kellotornin kello. Aina oli kello ajassaan, se oli meille kunnia-asia.

Sähkömestari Rajamäen Keijo teki nuoreen mieheen vaikutuksen. Halvauksen jälkeisen vammansa kanssa hyvin toimeen tuleva jäärä antoi esimerkin. Hyviä kavereita meistä Kepun kanssa tuli. Oli vaativa ja oikeudenmukainen pomo.

Vapaa-ajalla musiikki valtasi alaa. Harjoittelin antaumuksella. Tulostakin tuli. Kuvittelin jo tulevaisuutta kitarasankarina.

Autotallissamme oli jos jonkinlaista kurkkupurkkia soittoamme ryydittämään. Putkiradioita sahasimme puolikkaiksi muistuttamaan oikeita vahvarinuppeja. Tältä tieltä ei ollut paluuta. Vaikka sormet verissä harjoittelin, kitarasankaria ei minusta kuitenkaan kehkeytynyt.

Könönpellossa rupesi pyörimään eräs tyttöporukka. Mukana oli Auni (nimi muutettu). Hän oli ihastunut minuun. Muistan vieläkin hänen leveälahkeiset mustat housunsa ja kauniin hymynsä ja söpöt hörökorvansa. Upea oli muotonsa.

Nuorukainen oli myyty. Muistan ensimmäisen rakastumiseni kuin eilisen päivän. Viikko meni ihanassa sumussa.

Bändihommat läksivät rullaamaan mutta soittokamoja ei ollut. Rahikaisen Allu vahvistimineen pelasti tilanteen. Vahvistimensa on nykyään hallussani muistona menneistä.

Kerran sain kutsun itseltään Svante Kosuselta. Hän etsi kitaristia orkesteriinsa. Ei napannut, mutta sain arvokkaan kosketuksen oikeisiin muusikoihin.

Lehtoniemen legendaarinen työväentalo oli treenikämppämme. Muistan aina, kun odottelimme kapellimestariamme talon rappusilla kesäillan paahteessa. Talo oli tuolloin vielä vaaterissa.

Kapellimestarimme Itkosen Ahti piti orkesterin vilkkaat viikarit kurissa vaihtelevalla menestyksellä.

Kivaa oli lavoilla kiertää, voi kunpa tietäisitte. Voinette kuvitella, mitä viriilin nuoren miehen päässä liikkui, kun säestimme Koivistolaisia Kerman lavalla.

Eräältä keikalta tullessamme pysähdyimme aamuyöstä Joensuun tiellä levikkeelle lirulle. Siihen kurvasi myös toinen keikka-auto. Autosta kömpi itse Esa Pakarinen bändeineen.

Mieleen painuva oli juttutuokiomme. Esan kanssa olimme ystävät siitä lähtien, olihan meillä sama sukunimi. Eräs Esan neuvo nuorelle pojalle jäi mieleen: ”Se on huono lintu, joka kotiinsa paskantaa.”

Olin tehtaalla Kumpulaisen Ollin oppipoikana. Kerran Olli tokaisi sellulla, että käypäs Raimo hakemassa keskusvarastolta 10 kappaletta 12 millin lemmareita. Sanoin joo, mutta vastaan ensin tuohon puheluun.

Puhelun jälkeen totesin, kyllä se Olli on niin, että itse käyt hakemassa lemmarisi. Minut oli juuri puhelimessa ylennetty kesäpomoksi

Instrumenttiosaston päällikkö Martti Nissinen otti minut ”luokalle”. Oli huomannut, että tuossa nuorukaisessa on potentiaalia. Kyseli prosessista niitä näitä. Aina vastasin oikein.