Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Merja Turunen Onko meillä vain omia asioita eikä enää lainkaan yhteisiä?

Alkuvuonna Varkaudessa on voinut todistaa kansalaisvaikuttamisen kahta äärilaitaa. Puurtilan Pohjoisniemen, Taipaleenraitin ja Kankun koulun kaavamuutoshankkeet ovat saaneet liikkeelle satoja ihmisiä, jotka ovat halunneet kertoa, etteivät suunnitelmat heidän mielestään ole hyviä.

Keskustelu jatkuu, ja varkautelaiset ovat osallistumisen ytimessä: ottamassa kantaa suunnitelmiin, jotka koskevat omaa asuin- tai ulkoilualuetta. Suunnitelmia onkin helpompi muuttaa kuin siirtää valmiita rakennuksia toiseen paikkaan.

Se toinen äärilaita on aluevaalit, joissa kansalaiset saivat uudet päättäjät järjestämään sosiaali-, terveys- ja pelastuspalveluitaan. Edes joka toinen ei käynyt valitsemassa päättäjiä tehtävään, jossa päätetään kaikkien elämää ja arkea liippaavista asioista.

Aluevaltuustoon tiensä selvittänyt perussuomalaisten Tiina Grönlund tiivisti tuskan Warkauden Lehden haastattelussa vaalien jälkeisenä maanantaina: Miten ihmiset saisi kiinnostumaan omista asioistaan?

Toimittajana olen suorastaan kateellinen tuosta kiteytyksestä.

Varmaan kaikissa Suomen tiedotusvälineissä pohdittiin ennen vaaleja, kuinka ihmisille selvitetään, mitä varten uudet valtuutetut valitaan ja miksi on tärkeää äänestää. Ihmisten kannustamien äänestämään on yksi niitä harvoja asioita, joissa riippumaton media on selvästi valinnut puolensa: kansanvalta ei toimi, jos kansa ei käytä valtaansa eli äänestä.

Kansanvalta ei toimi, jos kansa ei käytä valtaansa.

Emme onnistuneet, emme me toimittajat, eivät ehdokkaat eivätkä puolueet.

Jossitteluun taipuvainen kun olen, aloin tietysti miettiä, olisiko viime kevään kuntavaalien äänestysprosentti noussut korkeammalle, jos mieliä kuohuttavat kaavamuutokset olisivat silloin olleet vireillä? Olisivatko ihmiset menneet äänestämään ehdokkaita, jotka olisivat luvanneet kaataa hankkeet tai edistää niitä?

Vai olisivatko ihmiset silloinkin mieluummin kirjoittaneet nimensä adressiin kuin numeron äänestyslippuun?

Tutkijat ovat jo pitemmän aikaa puhuneet siitä, että ihmiset eivät enää sitoudu laajoihin ja pitkäaikaisiin kokonaisuuksiin, vaan elämä on pilkkoutunut projekteiksi. Seuroissa ja yhdistyksissä ei enää riitä vapaaehtoisia hallituksiin ja talkoisiin, ja ehdokkaiden löytäminen käy puolueille vaali vaalilta vaikeammaksi.

Kansalainen antaa äänensä mukana valtakirjan päättää kauden aikana eteen tulevista asioista, vaikka kukaan ei osaa ennustaa vaalien aikaan, mitä kaikkea ne voivat olla. Pitäisi luottaa siihen, että ehdokkaalla on kykyä ottaa yllätyksiinkin äänestäjää miellyttävä kanta.

Kansanvallan myllyt jauhavat hitaasti ja prosessit ovat pitkiä. Kuntavaalien aikana harva osaa ajatella, että nämä tyypit päättävät vielä hänen mustikkametsänsä kohtalosta, kun sitä eivät tiedä edes ehdokkaat itse. Joku toinen on ehtinyt moneen kertaan turhautua, kun hänelle tärkeät asiat eivät ikinä ole edistyneet ja jättää äänestämättä, kun mikään ei kuitenkaan muutu.

Halu vaikuttaa asioihin herää vasta sitten, kun omaan elämään kohdistuu uhka: mustikkametsään suunnitellaan omakotitontteja, ja sitten kerätätään nimiä adressiin.

Onko meille käynyt niin, että on olemassa vain jokaisen omia asioita, ei enää lainkaan yhteisiä?