Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kaisa Korhonen Hymy hyytyy maskin alla: On ehditty kyllästyä etähaleihin, tsemppihymiöihin, puhuviin päihin ruudulla, huonoihin yhteyksiin, yksinäisiin tanssitreeneihin olohuoneen lattiall

Toissa keväänä kirjoitin puoliksi koomisen kolumnin siitä, kuinka elämä yhtäkkiä muuttui etäelämäksi. Opetus, työt, harrastukset ja sosiaaliset suhteet siirrettiin kekseliäästi digitaalisiksi, kotioloihin tai ulkotiloihin. Kokeilujen kommellukset otettiin silloin vastaan vielä huvittuneesti ja meillä riitti energiaa etsiä ratkaisuja ja tukea toisiamme.

Toinen puoli kolumnista oli tietenkin vakavaa huolta siitä, mihin pandemia johtaa. Ei kuitenkaan osattu arvata, kuinka pitkään tätä huolta vielä kannetaan.

Onhan tässä opittu käyttämään tiimssiä, miittiä ja zuumia, erilaisia vuorovaikutteisia kisoja ja visoja ja tsättejä ja pädlettejä. Etäopetuksen, kokousten, messujen ja konferenssien järjestämiseen kokonaan tai osin verkon kautta on saatu rutiinia ja osaamista, välineet kehittyvät koko ajan. Eristyksen aika on saanut aikaan oikeita ja hyviäkin innovaatioita opetukseen, yhteistyöhön ja monenlaiseen toimintaan.

Ihmiset ovat löytäneet uusia harrastuksia, käsityöt, lukeminen ja luontoretket ovat lisänneet suosiotaan ja näiden vähän yksinäistenkin harrastusten jakaminen sosiaalisen median kautta on tehnyt niistä yhteisiä. Ehkä löydämme tästä ajasta paljon sellaista, jota kannattaa käyttää ja kehittää muutenkin kuin pakon edessä.

Kahden vuoden aikana kuitenkin hymy maskin alla on ennättänyt hyytyä moneen kertaan. On ehditty kyllästyä etähaleihin, tsemppihymiöihin, puhuviin päihin ruudulla, huonoihin yhteyksiin, yksinäisiin tanssitreeneihin olohuoneen lattialla ja loputtomiin tv-sarjoihin.

Kaipaan tosissaan työpaikkaruokalan valmiita aterioita, kun koluan taas kerran jääkaapista jotain edellisten iltojen tähteitä lounaaksi. Ja kuinka ikävä onkaan työkavereiden niitä näitä -jutustelua ja vaikka huonompiakin vitsejä.

Tiedättekö, millaisia ovat kuoroharjoitukset, joissa johtaja johtaa itsekseen kameran edessä ja kuorolaiset laulavat kukin kotonaan mikrofoni suljettuna? Todennäköisesti ette haluaisikaan tietää.

Välillä on saatu vähän vapauksia toimia ja tavata ihmisiä. Nyt taas rajoituksia on tiukennettu ja pohditaan, kauanko tämä tautihuippu kestää ja milloin ehkä päästään rakentamaan sitä ”uutta normaalia” – mikä se ikinä onkaan. Se on varmaa, että pandemian jälkiä paikkaillaan vielä pitkään joka saralla.

Ammattikunnista ainakin fysioterapeuteilla työsarkaa riittää. Jo ennen pandemiaa istuminen, yksitoikkoinen ruudun tuijottaminen ja mobiililaitteiden jatkuva käsittely ovat kuormittaneet meitä tietotyöläisiä.

Vaikka etätyöpisteitä on nyt koteihin rakennettu, on ihan varmaa, että ergonomiasta ei kotikonttoreilla ole huolehdittu samaan tapaan kuin työpaikoilla, eikä itsekään aina huomaa huolehtia tauotuksesta tai taukoliikunnasta. Toisinaan uppoutuu liian pitkään sohvalle kannettavan ääreen. Oma luottofysioterapeuttini on onneksi niin rautainen ammattilainen, että uskon vielä joinain päivänä pääseväni liikkeelle täältä sohvannurkasta.

Mutta nämä omani ovat vain pieniä harmeja verrattuna pandemian todellisiin vaikutuksiin ihmisten mielenterveydelle ja hyvinvoinnille. Vieläkään ei nähdä, mihin tämä pandemia johtaa. Yksinäisyys, oppimisen ja opiskelun vaikeudet, perheiden ongelmat ja sairauksien hoidon viivästyminen näkyvät vielä pitkään pandemian jälkeenkin ja niiden kertautuneiden vaikutusten korjaamiseen menee vuosia.

Toivotan vastavalituille aluevaltuustoille viisautta varautua näiden ongelmien ratkomiseen.