Näkökulma Risto Husu Muistojen Vattuvuori: "Ensimmäiset mononi olivat nauhoitettavat Humanic Dynafit-merkkiset, ja maksoivat 89 silloista markkaa"

Kirjoittaessani hiljattain Vattuvuoren merkityksestä liikuntapaikkana ja nuorten merkittävänä tapaamispaikkana, tulvahtivat mieleen monet muistot vuosikymmenten takaa. Tosiaankin 1960-luvun alussa muutama varkautelainen herra oli saanut lasketteluun kipinän, ja Vattuvuorelle alettiin puuhata rinnettä. Aluksi mäki oli nykyisen päärinteen alaosa ja ylös tampattiin.

Meille ostettiin Jorma Suvikkaan kirja ”Alppihiihtoa Suomenkin rinteille”, ja siitä yritin muutaman vuoden ikäisenä opetella slalomin tyyliä.

Hissikin saatiin, ja rinnettä korotettiin maarakennusurakoiden ylijäämämassoilla.

Kovin toimintavarma ensimmäinen kapulahissi ei ollut, ja usein kuultiin hissin pysähdyttyä iäkkään hissinhoitajan vähän ärrää sorauttava kuulutus: ”Olokeepa hyvät ja jättäkee se sinkki irlti.””. Ja taas toimi.

Lasketteluvälineet olivat nykymittapuulla varsin kalliita. Ensimmäiset mononi olivat nauhoitettavat Humanic Dynafit-merkkiset, ja maksoivat 89 silloista markkaa. Monen pojan ykköshaave oli ”jos saes lukkomonot!”

Aivan huiput olivat sitten Koflachin ns. ”Jumbot”, jotka minäkin sain jossain vaiheessa unelmien täyttymyksenä ostettua käytettynä Martikaisen Mikolta.

Illat ja varsinkin viikonloput kuluivat ”mäessä”. Harvoja sinne vanhemmat kuskasivat, kuka tuli mitenkin bussilla tai kävellen ja suksia raahaten. Iso helpotus oli kun saatiin rinteen alle Kuoppakankaan puolelle suksille varastokoppi.

Vattuvuoren rinteiltä nousi aivan Suomen huipullekin laskijoita. Jo mainitun ja myöhemmin maajoukkueen valmentajanakin toimineen ”lumimies” Mikko Martikaisen lisäksi muun muassa Salmiheimon Esa ja tanssijanakin mainetta saanut Hyttis Hannu. Itse en tässä lajissa arkajalkana kilpaillut.

Niin arkajalka en sentään ollut, etteikö syöksylasku olisi kiinnostanut. Niinpä sitten pääsiäisenä 1973 rinteiden ollessa hyvin jäiset syöksylaskussa toinen suksi lipsahti moottorikelkan uraan ja alas tultiin erilaisilla volteilla.

Siihen aikaan kypäristä ei ollut tietoakaan ja siteet oli säädetty ”riittävän kireälle, ettei aukea kesken laskun”. Lopputuloksena verinen naama ja murtunut sääri- ja pohjeluu. Ennen ambulanssin tuloa joku arvuutteli pitäisikö mono ottaa jalasta.

Onneksi paikalle sattui myös silmälääkäri Veki Sopanen, joka totesi sen olevan ehkä sairaalan hommia. Siellä mono sitten halkaistiin jollain supersaksilla ja saatiin pois.

Sairaalareissuun liittyy vielä hauska tapaus. Ylilääkärinä toimi Kaarlo Hoppu, ja hänen poikansa Kalle oli tuolloin harjoittelemassa Varkaudessa. Kalle sattui päivystäjäksi, ja kun vanhempani kiiruhtivat sairaalaan katsomaan, miten pojan oli käynyt totesi äitini isälleni: ”Pitäisiköhän vaan lähteä viemään suoraan Kuopioon”.

Tähän Kalle sanoi että ”no pitää tuolta isältä kysäistä”. Johon äitini totesi, ettei isä taida tässä asiassa olla kyllä yhtään viisaampi... Ei ollut Kallea Hopuksi tunnistanut.

Varkaudessa on lasketeltu siis jo kuusikymmentä vuotta. Vatuskiin liittyy paljon muistoja ja talviliikunnan riemua. Kannattaa kiittää kaikkia, jotka ovat vuosikymmenien saatossa tämän kaiken mahdollistaneet.

On ollut ilo katsoa kun omat lapset ovat ottaneet paikan omakseen aivan kuin me silloin joskus. Toivottavasti Vattuvuoren valot palavat vielä pitkään ja kirkkaasti.