Toimittajalta Merja Turunen Tiedän, mitä isoisoäitini ajatteli vuonna 1920, mutta pystyvätkö lapsenlapsenlapseni lukemaan, mitä minä mietin?

Toisen isoisäni äidin elämä loppuvuonna 1920 oli vaikeaa. Hän purki ahdistavaa elämäntilannettaan kirjeessä ystävälleen ja kälylleen.

Tiedän tämän, koska isoisoäitini kirjoittamia kirjeitä on säilynyt, ja sukututkijaserkkuni on skannannut niitä muidenkin jälkeläisten luettaviksi. 1920–40-lukujen kirjeet on kirjoitettu musteella paperille, kauniilla käsialalla. Sota-ajan kirjeistä näkyy, että käytössä on ollut ehkä lyijykynä ja puotipaperia.

Isoisoäitini kuoli, kun olin aivan pieni. Sadan vuoden takaisessa kirjeessä hän kuitenkin muuttuu eläväksi, ja kirjettä lukiessa tulee yhä kyyneleet silmiin.

Historiantutkijoille kirjeet ja päiväkirjat ovat lähdeaineistoa, joka avaa ikkunoita entisaikojen arkeen. Riveillä ja niiden väleissä on tietoa monenlaisista asioista, ja Suomessakin on tutkittu paljon niin sanottua mikrohistoriaa eli tavallisten ihmisten elämää.

Se ei olisi mahdollista, jos ihmiset eivät olisi jättäneet elämästään dokumentteja. Henkilökohtaiset viestit kertovat ajastaan enemmän kuin kirjoittaja ehkä aavistikaan, kun tutkija osaa yhdistää niitä muihin lähteisiin.

Ennen 1800-lukua tavalliset suomalaiset eivät juuri osanneet kirjoittaa, eikä heillä ollut siihen välttämättä tarvettakaan. Heidän elämästään on säilynyt pieniä katkelmia muiden kirjoittamissa teksteissä: kirkonkirjoissa, käräjäpöytäkirjoissa ja perunkirjoissa. Käräjäsihteeri on voinut kirjata hyvinkin tarkkaan, mitä todistaja sanoi, mutta ihmisen oma ääni siitä puuttuu.

Pilvet haihtuvat, robotit kaatuvat, sähköt katkeavat.

Päiväkirjoja ja kirjeitä kirjoitti pieni, oppia saanut yläluokka. Jos kirjeet ovat säilyneet, tiedämme, mitä vaikkapa 1700-luvun kartanonrouva ajatteli elämästään, mutta emme sitä, mitä miettivät hänen piikansa.

Murros koitti 1800-luvun loppupuoliskolla, kun koko yhteiskunta alkoi kääntyä uuteen asentoon. Kansakouluja alettiin perustaa, teollistuminen loi työpaikkoja kauemmas entisiltä kotiseuduilta, ja rautatiet ja höyrylaivat tekivät työn perään muuttamisen helpoksi.

Kirjoitustaito teki mahdolliseksi yhteydenpidon perheeseen ja ystäviin, joita ei enää joka viikko nähnyt. Kirjeet kulkivat jopa valtamerten yli.

Viestien lähettäminen ei ole koskaan ollut yhtä helppoa kuin nyt. Melkein kaikilla on taskussaan taikakapine, jolla saa yhteyden melkein kehen tahansa milloin tahansa, ja sama kapine tietää kaiken ja muistaa kaiken.

Silti uskon, että meistä ei jää tulevaisuuden suku- ja historiantutkijoille samanlaisia, omaäänisiä jälkiä kuin muutamasta aikaisemmasta sukupolvesta. Vaikka some-viesti tai kuva ei periaatteessa koskaan katoa verkosta, jaksan epäillä, että pikaviesteistä ja emojeista pystyisi sadan vuoden kuluttua kokoamaan ehjää kuvaa ihmisen elämästä.

Kirjoituksia ehkä säilyy, mutta mitä tapahtuu, kun koneet muuttavat puheen tekstiksi ja tekstin puheeksi? Tarvitseeko kenenkään kohta edes osata lukea tai kirjoittaa?

Tämän ajan ihmisten ajatuksista tiedetään tulevaisuudessa ehkä saman verran kuin 1700-luvulla eläneiden. 1800- ja 1900-luvun ihmiset ovat poikkeus.

Pilvet haihtuvat, robotit kaatuvat, sähköt katkeavat. Musteella paperille kirjoitetut rivit pysyvät.