Toimittajalta Aulikki Jääskeläinen Vähemmän mittareita, enemmän iloa – liikunnassa ei ole pakko kilpailla edes itsensä kanssa

"Paljos penkki?"

Jaa, ei se tainnut montaa kymmentä kiloa olla. Penkkipunnerruksen tulos siis. Nykyään sitä ei leikatulla olkapäällä uskalla kokeillakaan. Jalkaprässillä nousee kyllä sen verran, ettei tarvitse nuorempien seurassa hävetä.

Juoksussa on todistetusti mennyt kymppi alle tunnissa, mutta siitäkin on jo muutamia vuosia. Lenkit mittaan mieluummin matkan kuin ajan mukaan, ellei lenkkiin ole käyttää vain tiettyä aikaa.

Harvemmin "penkistä" enää ikäiseltäni kysellään, juoksuvauhdista joskus. Vastaan suunnilleen niin, että välillä juoksen kovaa ja välillä hiljaa, useimmiten siltä väliltä. Välillä saatan kävelläkin.

Askel- ja sykemittareita ja muita mittaushärpäkkeitä inhoan, vaikka ovathan ne hyviä keksintöjä, jos motivoivat ihmiset liikkumaan. Minua ne lähinnä ahdistavat.

Olen mukavuudenhaluinen liikkuja: kivaa pitää olla. Liikkeelle lähtiessä ei tietenkään aina ole, esimerkiksi marraskuisena iltana, mutta sitten taas on, kun saa itsensä potkaistuksi lenkille tai salille.

Tavoitteellisuus on hyvästä silloin, kun se tuottaa iloa.

Useimmiten nautin itse tekemisestä, jaksamisen tunteesta; siitä, että lihakset, keuhkot ja koko kehoni toimii. Ei se aina toimi, mutta senkin olen oppinut hyväksymään. Kun ei juoksu suju, on sellainen päivä, ettei suju. Tai rauta painaa liikaa. Usein taustalla on huonosti nukuttuja öitä tai pään paineita.

En ole koskaan jaksanut pitää kirjaa liikunnasta, tavoitteista ja tuloksista. Tulostavoitteet kuuluvat työelämään, harrastuksista ne tappavat hauskuuden.

Kehittyä olen toki halunnut, onhan hienoa huomata jaksavansa vähän pidemmälle, kovempaa tai isommilla painoilla. Mutta jos liikuntaa säännöllisesti harrastaa, kehitys kulkee mukana kuin huomaamatta, kun nykyinen vauhti tai kilot eivät enää tunnu missään, vaan niitä tarvitsee lisää.

Koska olen harrastanut liikuntaa aina, en ole kokenut aloittamisen tuskaa, alkukömpelyyttä joskus lajia vaihtaessa vain. Mutta arvaan, että aloitteleva liikunnan harrastaja voi hyvinkin tarvita tavoitteita välttääkseen kotisohvan houkutuksen, kun on liian huono tai hyvä sää liikkumiseen. On myös ihmisiä, jotka tykkäävät kilpailla, jos ei muiden niin itsensä kanssa.

Tavoitteellisuus on hyvästä silloin, kun se tuottaa iloa, mutta liian kovat tavoitteet voivat myös sammuttaa ilon, jos niihin ei ylläkään. Tai jos mikään ei riitä, vaan rimaa on aina vain nostettava, vaikka kohottava innostus on hiipunut.

Talvinen laturaivo ja lumettomana aikana kuntopoluilla kävelijöiden päälle ajavat pyöräilijät ovat ehkä näkyvin ja äärimmäisin esimerkki pakonomaisesta tulosliikunnasta, joka ei tuota mielihyvää. En nimittäin usko, että tekemisestään nauttivan ihmisen tarvitsee jyrätä kanssaliikkujat alleen.

Parhaillaan vietetään Mielenterveysviikkoa. Liikunta on tunnetusti mitä parhainta mielenterveyden hoitoa. Joskus se vaatii vaivannäköä ja ponnisteluakin, mutta poskilihakset piukeina liikkuminen ottaa enemmän kuin antaa.

Naama onkin hyvä tehomittari: vauhti ja vastus ovat sopivia silloin, kun tulee hiki, mutta jaksaa vielä hymyillä vastaantulijoille tai kanssatreenaajille.