Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Raimo Pakarinen Naapurin lasten kanssa päätimme perustaa maatilan ja yksi meistä arvottiin lehmäksi – muistoja Könönpellosta vuosilta 1957–61

Siitä se koulutie sitten alkoi. Sain ikioman penaalin ja repun. Reppu samaa mallia kuin metsureilla, mutta ilman kirvestä.

Kansakoulu oli mieluinen ja se sujui mutkattomasti. Opetetut asiat osasin jo entuudestaan. Opin siellä myös uuttakin. Koin oppimisen riemun.

Koulumatka taitettiin kävellen, juosten ja talvella suksilla. Pyörä oli tuolloin harvinaisuus. Kotona odotti aina välipalaksi äidin leipomaa pullaa ja hakemaani lähitilan tinkimaitoa.

Tehtiin läksyt ja siitä sitten työmaalle.

Rakennettiin korsua sota-ajan menetelmin. Lapiot suihki ja puita kaatui. Siitä se korsu valmistui kaikkine kamiinoineen. Niin oli sota-aika meitä lähellä, onneksi takana. Myöhemmin tienrakentajat valloittivat korsumme ruokatuvakseen. Sotaa siitä ei syntynyt.

Joskus teimme ”pihkaruutia”. Kerättiin pihkaa ja poltettiin sen hartsiksi. Sitten se jauhettiin huhmareissa pölyksi. Oli siinä urakkaa kerrakseen.

Kun hartsipölyä heitettiin palavan tulitikun alta kourallinen, saatiin parin metrin upea tulilieska! Tällä tempulla pelottelimme monet kerrat kylämme väkeä.

Kouluruoka oli tuolloin pääasiassa lusikkaruokaa. Jokseenkin herkullista. En pitänyt pinaattivellistä, etenkään siinä killuvasta kananmunan puolikkaasta.

Kerran munan puolikkaani ”vahingossa” tippui lattialle. Keittäjämme Venäläisen Lempi sai sen takaisin lautaselleni pelkällä katseellaan.

Voitin uudella, vanhasta kunnostettulla pyörälläni Könönpellon koulun liikennekilpailut. Pyörällä ajettiin liikennesääntöjä noudattaen ja voittaja joutui järkytyksekseni kauppalan kaduille kisaamaan. Voittoa ei sieltä tullut.

Luin kirjan kanadalaisista metsätyömiehistä. Keittivät kahvinsa pakkasessa dynamiitilla. Löysin laatikollisen dynamiittipötköjä autotallistamme. Isäni oli juuri ampunut saostuskaivot pihaamme. Kerroin kavereille, että näistä voi tehdä nuotion!

Kasasin dynamiittikeon autotallin lattialle. Sytytin pötköt ja silmät kiiluen katsoimme säkenöivää dynamiittinuotiota. Tuli taas todistettua, että lukeminen kannattaa. Onneksemme vahinkoa ei tapahtunut.

Isäni, satulaseppä, suutari, kirvesmies, suutaroi minulle talveksi nahkavartiset huopalapikkaat. En jostakin syystä pitänyt niistä. Muistan vieläkin sen pakkasaamun, kun menin kouluun uusissa huopalapikkaissani.

Opettaja tuli käytävällä vastaan ja sanoi, onpas Raimolla hienot lapikkaat. Toivoin, että käytävä halkeaisi ja voisin vajota lapikkaideni sinne.

Minulta odotettiin enemmän, kuin mihin olin valmis. Yritin korjata tilannetta hyvällä koulutyöllä. Todistus oli loistava. Halusin osoittaa, että minä pystyn johonkin, osaan.

Kannustus kotoa ei osunut kohdalleen. Ymmärrän nyt, omien lasteni kautta, mistä menestyminen elämässä kumpuaa.

Tontistamme suurin osa oli valjastettu pienviljelyyn, kuten naapureillakin. Perunat, nauriit, lantut, porkkanat, kaalit, herneet, omenat, kurkut ja mansikat saatiin omalta tontilta. Töitä siellä riitti. Äidin bravuuri oli hieno kehäkukkapenkki.

Isäni rakensi myös kasvihuoneen, ei niinkään pientä. Siellä kasvatettiin tomaatteja ja kurkkuja. Kesällä kävimme sisarieni kanssa myymässä tomaatteja naapurustossa. Osan rahoista saimme pitää taskurahoina.

Kerran naapurin lasten kanssa päätimme perustaa maatilan. Maatila ei ole mitään ilman kotieläimiä. No, yksi meistä arvottiin lehmäksi. Lehmälle piti tietenkin saada riimu. Sellainen löytyi, vieläpä riippulukollinen. Lehmä puuhun kiinni ja lukkoon, ettei vaan karkaa.

Siinä leikin tiimellyksessä avain katosi ja paniikki oli valmis. Mitäs nyt? Lehmäkin rupesi itkemään. Hätä oli suuri. Haettiin apuun naapurin mummo, joka rautasahalla päästi kotieläimemme piinasta.

Mummo totesi vapautusoperaation jälkeen, mitähän noista Pakarisen kakaroista isona tulee? No tulihan meistä. Keskikouluun siitä lähdettiin, kaikki.

Ilon, kaipauksen kyynel vierähti lapsuuteni muistoille.