Toimittajalta Merja Turunen: Olo keveni, kun auto kuoli: kahden auton huushollissa tietoisuus omasta hiilijalanjäljestä on ollut musertavan suuri

Merja Turunen

Merja Turunen

Elämässä on ollut parempiakin hetkiä kuin eräs helteinen heinäkuun torstai tänä vuonna.

Seisoin alkuillasta viitostien laidassa ja odotin hinausautoa. Oma kulkupeli nökötti pientareella ja räpsytteli hätävilkkuja. Ohi ajavat rekat tärisyttivät tannerta, ja muutama henkilöautokuski taisi vilkaista myötätuntoisena.

Miten sitä aina epäileekin ensin itseään, kun jotain sattuu. Kun autossa tuntui outo nykäisy ja veto katosi, ajattelin heti, olinko kuitenkin juuri tankannut kaupungissa dieselauton tankin täyteen bensaa, vaikka aina ennen olin osannut valita oikean pistoolin.

Pientareella avasin tankkausluukun ja nuuhkaisin ennen kuin soitin hinurin paikalle. Oikealle haisi.

Korjaamolla selvisi, että 12 vuotta ja 321 000 kilometriä moitteitta palvellut ranskatar oli saanut sydärin kesken ajon; suomeksi sanottuna sillä oli kone paskana. Tapahtumasarja oli ollut monimutkainen eikä korjata kannata.

Rahallisesti arvokkainta autossa oli polttoainetankin sisältö.

Selvisi, että 321 000 kilometriä moitteitta palvellut ranskatar oli saanut sydärin kesken ajon.

Loma oli alkamassa viikon kuluttua eikä toiselle autolle ollut välitöntä tarvetta. Maaseudulla kun asumme, taloudessa on ollut kaksi henkilöautoa.

Muutamassa viikossa kypsyi ajatus siitä, että kokeillaan, josko elämä yhden auton kanssa onnistuisi. Puoliso on siirtynyt työmarkkinoilta enimmäkseen reservin puolelle, ja omat etätyöni jatkuvat ainakin osittain. Ihan joka aamu ei siis ole pakko körötellä kaupunkiin työpöydän ääreen, vaan riittää, että kävelen makuuhuoneesta keittiön kautta työhuoneeseen.

Julkisen liikenteen varaan elämää maalla ei voi rakentaa: Linjurilla pääsisi töihin, mutta ei enää takaisin kotiin.

Elämä ilman autoa on tuntunut kevyeltä, ihan kuin olisi vapautunut raskaasta vastuusta. Tässä tietysti helpottaa se, etten ikinä ole varsinaisesti tykännyt autoilusta: se on välttämätön paha, jota ilman ei selviä.

Ensimmäisenä auton lähtemisen huomasi pankkitililtä. Olin juuri ehtinyt maksaa sekä vakuutukset että autoveron, ja ne palautuivat tilille melkein kokonaan. Se tuntui ylimääräiseltä tulolta, vaikka maksun saajat vain palauttivat omia rahojani. Sekin on alkanut hahmottua, kuinka ison tukon euroja auton tankkaukset, huollot ja (liian) harvakseltaan teetetyt pesut nielivät.

Loma-aika meni helposti, kun monen ihmisen aikatauluja ei tarvinnut sovitella yhden auton varaan. Nyt siihenkin on tullut vaikeuskerrointa. Alan kuitenkin kallistua sille kannalle, että suurin hankaluus on henkistä laatua: kylille ei voikaan lähteä hetken mielijohteesta, vaan aikataulut ja ajamiset pitää sovitella ja sopia etukäteen.

Henkilöauto on ollut länsimaisen yksilönvapauden ja elämäntavan vertauskuva: jokainen voi ajella minne huvittaa ja milloin huvittaa. Ilmastonmuutos on tehnyt selväksi, että tämä ei voi jatkua näin. Ei edes sähköautoilla, joiden akkuihin tarvittaisiin grafiittia Heinävedeltä.

Omasta hiilijalanjäljestä on pitänyt tulla tietoiseksi, ja kahden auton huushollissa se on ollut musertavan suuri. Toisen auton kuolema pienensi jälkeä ja kevensi oloa.

Ehkä se on itsepetosta ja illuusiota, mutta otan siitä ilon irti niin kauan kuin voin.

Kommentoi