Uimataito on tärkeä, mutta parasta on kelluminen

Sirpa Ylönen

Sirpa Ylönen

Horisontti

Kesän uimakausi on kestänyt jo nyt pitempään kuin monena vuonna koko kesänä. Järvet lämpenivät uimakelpoisiksi jo ennen juhannusta eikä viilenemistä ole luvassa vielä pitkään aikaan.

Helteisimpinä päivinä kotirannan vesi on ollut toisinaan pinnasta niin lämmintä, että se on tuntunut lämpimämmältä kuin oma käsi. Mittaria ei ole ollut, mutta veikkaisin, että pintakerros on ollut yli 30-asteista.

Osittaisten etätöiden hyvä puoli on, että kesken työpäivän on voinut pistäytyä uimassa. On se vähän virkistänyt, vaikka viileäksi vettä ei ole voinut pitkään aikaan enää sanoa.

Kun kesät alkavat olla vuodesta toiseen helteisiä, uimataidon pitäisi olla ehdottomasti kaikkien kansalaisten perustaito. Suomessa riittää järviä ja lampia, ja kun ulkomaillekaan ei ole hetkeen päässyt, yhä useampi viettää kesäpäiviä veden äärellä ja osan päivää todennäköisesti vedessä. Olisi suotavaa, että pysyttäisiin pinnalla.

Jos kuopukseen on uskominen, uiminen on ainoa asia, jota liikuntatunneilla on nykyisin pakko opettaa. Se on ihan oikein. Hiihtoniilot liputtavat tietysti hiihtotaidon puolesta, mutta harva on hankeen hukkunut (vaikka kerran nuorena tyttönä melkein siinä onnistuin).

Olen muutaman kerran meinannut nukahtaa kelluessani.

Uimataito voi pelastaa hengen. Sekään ei takaa, että vedessä ei sattuisi vahinkoja, mutta ilman uimataitoa vahingon todennäköisyys kasvaa.

Eikä missään tapauksessa kannata odottaa lasten kanssa, että he oppivat koulussa uimaan. Uimataito kannattaa opetella mahdollisimman nuorena. Meillä kaikki kolme lasta taisivat osata uida jollain tavalla jo ennen kouluikää.

Uimataitoon liittyy oleellisesti se, että vettä ei pelkää. Osin vesikammo voi olla synnynnäistä, mutta paljon se riippuu myös vanhempien suhtautumisesta veteen.

Vaikka veteen voi hukkua, siihen on turha suhtautua kuin pelottavaan viholliseen. Kun veden kanssa on ystävä, sen kanssa pärjää paljon paremmin.

Meillä on ollut periaatteena antaa lasten melskata rauhassa rantavedessä. Välillä joku on hörpännyt vähän vettä ja oppinut varomaan, mutta kenellekään ei ole tullut vesikammoa. Varovaisuutta on silti korostettu: syvälle ei uida ennen kuin taito riittää eikä yksin mielellään mennä uimaan. Ja jos mennään, silloin nimenomaan ei uida syvälle.

Kaikki kolme myös ymmärtävät, että tuntemattomilla rannoilla ei hypitä suin päin pää edellä järveen, ei vaikka laituri olisi pitkäkin. Vastassa saattaa olla yllättävän nopeasti pohja tai kivi. Moni vahinko sattuu juuri pää edellä hyppiessä.

Viime vuosina olen alkanut harrastaa uimisen lisäksi kellumista. Kelluminen on niitä harvoja tapoja, jolla koko ajan raihnaistuvan kroppansa saa jollain tavalla rennoksi. Jopa niin rennoksi, että olen muutaman kerran meinannut nukahtaa kelluessani.

Jos aurinko ei häikäise liikaa, on kelluessa mukava tuijotella taivasta ja rannan puiden latvoja ja ajatella sinisiä ajatuksia. Se nollaa mukavasti työpäivän ja rentouttaa myös pään.

Kellumisesta on hyötyä myös uimaan opetellessa. Kelluessa oppii luottamaan siihen, että vesi kantaa. Siinä voisi jopa heittäytyä filosofiseksi ja pohtia, kuinka periaatteessa vihamielisen elementin varaan voi heittäytyä sen kannateltavaksi, mutta en viitsi.

Mieluummin minä vain kellun.

Kommentoi