Yo-essee Anttu Immonen: Euroviisut – kansallisten kulttuurien tulella leikkimistä

Anttu Immonen

Euroviisut puhuttaa paljon joka kevät, sekä Suomessa että maailmalla. Kaikilla tuntuu olevan jonkinlainen näkemys laulukilpailusta – toisissa tapahtuma herättää suunnatonta riemua, toisissa taas ärtymystä ja suuttumusta.

Olen julkista keskustelua seuratessani huomannut, että etenkin Suomen keltaisen lehdistön kommenttipalstoille on muodostunut Euroviisuihin liittyen vahva öyhöttämisen ilmapiiri. Valtaosalla tuntuu olevan mielikuva Suomesta kilpailun ainaisena jumbona, jonka olisi jo korkea aika vetäytyä koko kisasta. Jos tapahtumaa lähestytään tästä näkökulmasta, ei kuitenkaan onnistuta näkemään Euroviisujen pinnallista kilpaluontoa syvemmälle hienoa kulttuurien salaattikulhona toimivaa musiikkitapahtumaa.

Valtavirtainen pop- ja schlagermusiikki on ollut aina suosiossa Euroviisuissa, mutta etenkin viime vuosikymmenen aikana kehitys on ollut suotuisaa kulttuurien monimuotoisuuden esiin tuomisen kannalta. Kilpailuun osallistuvat maat lähettävät nykyään edustajakseen yhä useammin kappaleen omalla kielellään, kun ennen tämän pelättiin karkottavan mahdollisia äänestäjiä.

Myös kansallisten perinteiden ja etnisten elementtien esittely kilpailukappaleissa on noususuhdanteessa oleva trendi. Hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä löytyy tämänkin kevään Euroviisuista – Ranskaa edustaa tänä vuonna Barbara Pravin perinteikäs chanson-balladi ”Voilà” ja Ukrainan edustaja Go_A:n kappale ”Shum” yhdistelee kansanmusiikkia ja Ukrainan mytologiaa elektronisten elementtien kanssa. M

yös suomalaista kansanmusiikkia on nähty viisulavalla, kun Kuunkuiskaajat edustivat Suomea vuonna 2010 kappaleellaan ”Työlki ellää”.

Euroviisujen kulttuurisesti moninaisempi kehityssuunta on ilahduttava ilmiö. Kulttuurien näkyvyys tapahtumassa on merkittävämpi asia kuin saattaisi nopeasti ajatella. Kilpailu saavuttaa vuosittain miljoonia ihmisiä ympäri Eurooppaa ja maailmaa, minkä vuoksi se on maille erinomainen alusta opettaa muille omasta kulttuuristaan. Muihin kulttuureihin tutustuminen edesauttaa ihmisten kehittymistä suvaitsevaisemmiksi muita ihmisiä ja kulttuureja kohtaan, millä on puolestaan maita positiivisesti yhtenäistävä vaikutus Euroopassa.

Jo pelkän ymmärtäväisyyden, suvaitsevaisuuden ja diplomatian avulla on mahdollista ehkäistä pitkälti monia ihmisten välisiä konflikteja. Positiivista on myös se, että vähemmistökulttuureidenkin on mahdollista saada näkyvyyttä Euroviisujen avulla, kuten Norja osoitti vuonna 2019, kun maata edustaneen KEiiNO:n saamelaislaulaja esitti edustuskappaleessa joikausta.

Viime aikoina pinnalla ollut cultural appropriation -ilmiö on puhuttanut aika-ajoin myös Euroviisuissa. Esimerkiksi vuoden 2018 voittaja, Israelin Netta Barzilai, herätti paljon arvostelua lavashow’llaan. Barzilai oli pukeutunut esityksessään geishoille ominaiseen kimonoon ja lavastuksena toimi vilkuttavista japanilaisista onnen kissoista rakennetut seinät. Syytökset kulttuurin omimisesta eivät ole kuitenkaan kovin perusteltuja.

Jukka Jouhki esittää blogikirjoituksessaan ”Intiaanipäähineen ongelma” (Antroblogi, 27.9.2017) kulttuurisen appropriaation perusidean olevan alkuperäiskansojen ja vähemmistökulttuurien matkimista. Käytännön esimerkeiksi Jouhki esittää intiaanipäähineen tai saamelaispukujen käyttämisen, jos ei itse ole intiaani tai saamelainen.

Tämä ei kuitenkaan toteudu Barzilain kohdalla: vaikka geishat ovat merkittävä osa japanilaista kulttuuria, he eivät ole sorrettu vähemmistö, vaan ammattiryhmä. Geishojen vaatteita ei myöskään yleisesti pidetä mitenkään pyhinä tai koskemattomina, joskin ne ovat symbolisesti jokseenkin merkittävät.

Siitä huolimatta, että Euroviisut on kulttuureja ja kansoja yhteen tuova tapahtuma, myös nationalismilla on merkittävä rooli kilpailussa. Vaikka politiikka on kilpailun säännöissä kielletty, ei siltä tunnetusti ole onnistuttu välttymään. Yksi kansallisuusaatteen ilmentymä kilpailussa on niin kutsutut äänestysblokit - esimerkiksi entiset Jugoslavian maat antavat aina paljon ääniä toisilleen.

Kilpailussa on nähty viime vuosina myös paljon pienimuotoisia ja hiljaisia mielenosoituksia ja kannanottoja, muun muassa Palestiinan, Katalonian ja Ukrainan tilanteiden puolesta. Esimerkiksi vuoden 2019 Euroviisuissa Israelissa väliaikaesiintyjä Madonna sekä Islannin edustaja Hatari pitivät esillä Palestiinan lippua kiellosta huolimatta. Syitä nationalismin ja politikoinnin vahvalle läsnäololle kilpailussa voi etsiä nationalismin kehityssuunnasta Euroopassa.

Matti Riitakorven ja Sami Lindforsin artikkelin ”Hyvä ja paha kansallisuusaate” (yle.fi, 20.3.2016) mukaan kansallismielisten puolueiden suosio on ollut kasvussa koko Euroopassa, minkä taustalla on muun muassa pettymys kansainvälisyyteen talouskriisissä ja suhtautuminen pakolaisiin. Nationalismin suosion yleinen kasvu voisi osin selittää myös sen vahvaa asemaa Euroviisuissa. Toisaalta tämä kehityssuunta on johtanut myös esimerkiksi siihen, että Unkari jättäytyi pois Euroviisuista vuoden 2019 jälkeen, sillä Unkarin päättäjät pitivät kilpailua haitallisena muun muassa sen LGBTQ+-yhteisöön myönteisen suhtautumisen vuoksi.

Nationalismia ja politiikkaa Euroviisuissa voisi selittää myös yksinkertaisesti tapahtuman kilpaluonteisuus. Jussi Pullisen esseessä ”Kaksi nationalismia” (Helsingin Sanomat, 17.11.2019) esitetään ajatus siitä, että oman isänmaan menestys kansainvälisissä kilpailuissa luo yksilölle ylpeyden ja turvallisuuden tunnetta. Liitän tämän ajatuksen vahvasti Ukrainan voittokappaleeseen ”1944” vuodelta 2016. Ukrainan poliittiset olot olivat kireät ja epävarmat, mutta turvan tunnetta loi kansainvälisesti saatu tuki kappaleelle, joka otti epäsuorasti kantaa Krimin niemimaan miehittämiseen. Tämän voisi ajatella olleen merkki siitä, että muu Eurooppa oli valmis auttamaan Ukrainaa.

Euroviisut voidaan siis nähdä mahdollisena alustana hankkia tukea muilta mailta nationalistisilla ja poliittisilla kannanotoilla. Suora politiikka on kuitenkin kielletty aivan syystä – liiallinen tulella leikkiminen saattaisi helposti kääntyä kilpailun alkuperäistä rauhaa luovaa olemusta vastaan ja sytyttää konflikteja.

Euroviisujen kulttuurinen arvo on valtava, ja vaikkei sitä huomaisi, kilpailu on edelleen tärkeä Eurooppaa yhdistävä ja eri valtioiden ihmisten välejä parantava tekijä. On hyvinkin mahdollista, että tulevaisuudessa yhä useammat maat osallistuvat kilpailuun, jolloin myös kulttuurien kirjo olisi nykyistäkin laajempi. Valitettavasti poliittisen ilmapiirin kiristyessä ja etnisen nationalismin suosion kasvaessa poliittiset kannanotot tulevat tuskin ainakaan vähenemään.

Ikinä ei myöskään voi varmaksi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan: on mahdollista, että Euroviisujen pitkä historia tulee joskus päätökseensä esimerkiksi vaikeiden poliittisten konfliktien seurauksena. Tällöin ei enää leikitä tulella, vaan talo on jo ilmiliekeissä.

Kirjoittaja sai Warkauden Lehden stipendin parhaasta ylippilasaineesta Varkauden lukiossa.

Kommentoi