Jukka Itkonen: On puolipäivä, aurinko paistaa, istun Halmekadulla pöydän ääressä, kuuntelen Mozartin kirkkosonaatteja, mutustelen juustovoileipiä ja maistelen keskiolutta

Jukka Itkonen

Kaksi vesilintua lentää vesitornin suuntaan kiireellä, hätäisin siiveniskuin, niin kuin ne olisivat jo oppineet ymmärtämään haulikon perimmäisen merkityksen. Sitten lekuttelee näköpiiriin varis, verkkainen vaakkuja, joka kyllä kokemuksesta tietää että puilla ei ole koskaan kiire.

Eikä ole kiire minullakaan. On puolipäivä, aurinko paistaa, istun Halmekadulla pöydän ääressä, kuuntelen Mozartin kirkkosonaatteja, mutustelen juustovoileipiä ja maistelen keskiolutta, Karhua.

Muistuu mieleeni, että karhu on vastavuoroisesti maistellut minua. Tämä tapahtui Kuusamon suurpetokeskuksessa. Karhun nimi oli Juuso. Kuinka sitä nyt kuvailisin, ehkäpä yhdellä sanalla: se oli valtava. Otin kouraani kelpo annoksen hunajaa ja ojensin avoimen hunajakämmeneni Juusolle.

Sille herkku maistui. Se nuoli kämmeneni puhtaaksi, pisaraakaan hunajaa ei jäänyt jäljelle. Karhulla on lämmin ja karhea kieli.

Aleksis Kivi kirjoittaa runossaan ”Metsämiehen laulu” aika rehvakkaasti, että ”karhun kanssa painii lyön..” Minä en katsonut asiakseni ryhtyä lyömään painia Juuso-karhun kanssa.

Juuson elopaino on 483 kiloa. Minun elopainoni on 50 kiloa. Jos olisin käynyt tuohon tuimaan taistoon Juuson kanssa, mittelö ei olisi kestänyt kauan ja sen päätyttyä minusta ei enää olisi voinut mitata elopainoa.

Ilta jo joutui, taivas tummeni. Naudanmaksa pannulla paistettiin ja syötiin hyvällä halulla. Katselen tv-uutisia, pääuutiset käsittelevät totuttuun tapaan koronapandemiaa. Helsingin tartuntatilanteesta uutisoidessaan toimittajat ovat monta kertaa raportoineet tähän tapaan: ”Koronavirustartuntoja on ilmennyt erityisen paljon maahanmuuttajien s u o s i m i l l a asuinalueilla.”

Miten kauniisti sanottu. Jos maahanmuuttajilla kerran on mahdollisuus suosia tiettyjä asuinalueita, miksi he eivät ole älynneet suosia esimerkiksi Eiraa tai Kaivopuistoa?

Onneksi olkoon suomalainen valtamedia. Maailmassa on niin paljon tosiasioita, että niiden kiertäminen elättää jo vähän suuremmankin porukan.

Suomen kirjastolaitosta en lakkaa ylistämästä. Onneksi kirjastot ovat voineet toimia myös tämän epidemian aikana. Tosin rajoitetusti, mutta kirjoja on saanut lainata ja tilata, jos haluttu teos on sattunut olemaan lainassa.

Koulun ohella kirjasto on taatusti tasapuolisin sivistyslaitos Suomessa. Kirjaston palveluja voi käyttää kuka tahansa. Ei ole rahasta kiinni.

Tietenkin kirjastojen rakentaminen ja ylläpitokustannukset kaikkineen hoidetaan verovaroin, mutta tällaiseen tarkoitukseen ainakin minä maksan veroa ilomielin.

Tänä pitkänä rajoitusten aikana olen pysytellyt pääsääntöisesti sisätiloissa. Olen kirjoittanut kuten ennenkin, kenties jopa enemmän. Vastikään ilmestyi vesiaiheinen runokokoelma ”Terveiset ulapalta” ja syksyllä julkaistaan järjestyksessään toinen valittujen runojen valikoima ”Kultapöllö”. Helsinkiin, teatteri ”Kapsäkkiin” kirjoitin laulupitoisen kokokansannäytelmän sydämellisestä rautatieläisestä, jolla on kekseliäs runoja kirjoittava kissa, veikeä katti kerta kaikkiaan.

Kirjoja olen lukenut ahkerammin kuin pitkiin aikoihin. Mielihyvää tuotti muiden muassa Akseli Gallen-Kallelan veljen Unon tyttären pojanpojan Viljami Puustisen viime vuonna julkaistu teos ”Veljekset Gallen”. Se oli kiinnostava jo siksikin, etten aikaisemmin ollut tiennyt Akselin veljestä Unosta yhtään mitään, ja tietämykseni Akselin elämänvaiheista ja maailmankatsomuksesta oli kovasti puutteellinen. Nytpä tiedän esimerkiksi sen, että Akseli asui lähes kolme vuotta Yhdysvalloissa. Kaikkein läheisin ja kerrassaan pyhä asia Akselille oli kuitenkin suomalainen luonto.

”Hän oli harrastajaokkultisti ja luontouskovainen, eikä mikään yliaistillinen kokemusyritys mennyt häneltä hukkaan. Akseli tutki ja käytti okkultismin kieltä eli symboleja. Hän välitti niillä kuvia tämän - ja tuonpuoleisen välisestä maailmasta”, Puustinnen kuvailee.

Vuosina 1901–1903 Gallen-Kallela maalasi freskoja liikemies Fritz Jusleniuksen rakennuttamaan mausoleumiin Porissa. Akseli kirjoitti päiväkirjaansa:

”Porin hautakappelia maalatessani tapasin usein aamiais – evääni syötyäni mennä vasta – avattuihin hautoihin ettonetta (ruokalepoa) pitämään. Siellä loikoilin pohjalla puhtaassa hiekassa tuprutellen sikariani. Maa, jonka ahtaassa kohdussa selälläni makasin, edesmenneet vainajat rinnallani, antoi minulle ajatuksia, taivas niitä selvitteli”.

Kirjoitan tämän jutun viimeisiä rivejä Helsingissä. Vappu on ohi, vappupallot lutteroita, vappunenät komerossa ja tyhjät pullot kierrätyksessä.

Hesperianpuiston vanhojen ja jykevien hevoskastanjoiden oksilla lehdet tekevät tuloaan, sitten ilmestyvät kukinnot, ja syksymmällä puisto on mustanaan maahan pudonneita kastanjoita. Ne eivät kelpaa ihmisen syötäväksi, mutta oravat kuulemma pitävät niistä.

Silti en ole nähnyt Hesperianpuistossa koskaan yhtään oravaa. Se kummastuttaa minua. Ehkä puistoa reunustava Runeberginkatu on liian vilkasliikenteinen. Oravat eivät uskalla ylittää sitä.

Kun juttu on viittä vaille valmis, mutta jotain tuntuu vielä puuttuvan, mitä pitää tehdä? Täytyy kirjoittaa loppukevennys:

Satuin kerran seisomaan kaverini kanssa erään helsinkiläisravintolan eteisessä takkijonossa. Sisään pyrki mieshenkilö, joka oli selvästi nauttinut huomattavan määrän niin sanottuja ”pohjia”. Portsari ehdotti, että jospa herra tulisi seuraavana päivänä kokeilemaan uudelleen vähän selvemmissä merkeissä.

”Miten niin?” mies vastasi. ”Enhän minä nytkään oo yhtään alkoholin laikutuksen valaisemana”.

Kommentoi