Toimittajalta Aulikki Jääskeläinen: Oli kerran Anglia ja harjateltta

Aulikki Jääskeläinen

Aulikki Jääskeläinen

Muistan vieläkin, miltä tenukeitin tuoksahti. Senkin, kun liekit kerran olivat levitä leirintäalueen kuivalle nurmelle. Ja sen, miten varhaisen aamun aurinko pyrki harjatelttaan oranssin kankaan läpi.

Retkeilystä on tullut muoti-ilmiö. Sen huomaa muun muassa kavereiden somepäivityksistä ja retkeilyvarustemainosten kasvaneesta määrästä. Parikymppisetkin suunnittelevat innoissaan telttareissua Lappiin.

Minä en telttaile, vaikka ulkoilusta ja liikkumisesta pidänkin, eikä syy ole yksinomaan ikääntymisen tuoma mukavuudenhalu, vaikka sekin vähän.

Olen nimittäin telttaillut enemmän kuin moni siihen nyt herännyt ikätoveri. Viime kerrasta tosin on joitakin vuosikymmeniä aikaa.

Kun olin nippa nappa kouluikäinen, vanhempani innostuivat matkailusta. Siihen aikaan, 1960-luvun lopulla, se ei tarkoittanut etelänmatkoja tai kylpylälomia, vaan Suomen kiertämistä leirintäalueilla teltassa yöpyen.

Oli Anglia ja oranssi, sinikattoinen harjateltta. Takakonttiin pakattiin teltan lisäksi jonkinlaiset patjat ja petivaatteet, retkikeitin, kylmälaukku ja jokunen vaatekerta kaikille kolmelle. Minä matkustin takapenkillä milloin rekisterikilpiä, milloin punaisia tai mustia autoja bongaillen ja pahoinvointia vastaan taistellen. Etupenkkien välissä keikuin tavalla, jolla omat lapseni eivät todellakaan ole saaneet autossa matkustaa.

Yöksi puettiin monta kerrosta paitaa ja pöksyä päälle.

Matkasuunnitelman mukaisella yöpymispaikkakunnalla hakeuduttiin leirintäalueelle, jolta etsittiin yleensä hieman syrjäinen mutta tasainen paikka teltalle.

Perunat keitettiin ja lihapullasäilykkeet lämmitettiin retkikeittimellä, jota vielä silloin ei kutsuttu trangiaksi vaan tenukeittimeksi polttoaineensa kutsumanimen mukaisesti. Keitin asemoitiin litteälle kivelle, jos sellainen löytyi, teltan edustalle, ja ainakin kerran kokkauksesta oli levitä ruohopalo. Vesikanisteri oli toki aina varalta vieressä.

Joskus ruokaa käytiin laittamassa leirintäalueen yhteisessä keittokatoksessa. Yhteistiloissa saattoi myös käydä suihkussa, jos sää oli liian viileä uimiseen.

Iltaisin ennen nukkumaan menoa teltasta pyydystettiin hyttyset. Yöksi puettiin monta kerrosta paitaa ja pöksyä päälle, ja aamuyöllä, kun lämpötila alkoi nousta, niitä kuorittiin pois. Hengittävistä kuiduista ei tiettävästi oltu kuultukaan.

Kuumimmat oltavat tulivat, jos teltan yli oli illalla vedetty sateen varalta muovipeite, ja aamuyöllä alkoikin paistaa aurinko.

Leirintäalueet olivat vielä 70-luvun alkupuolella telttailevia lapsiperheitä täynnä, ja joskus saatoin saada leikkikavereita. Toisinaan mukanamme reissussa oli samanikäinen serkkuni tai kaverini. Onnekseni olin kiinnostunut luonnon kasveista ja eläimistä, joten tekemistä riitti silloinkin, kun ikätovereita ei ollut.

Modernia matkailua edustivat asuntovaunut, jotka mielessäni vastasivat sitä, mitä tänään merkitsee ylellisessä hotellissa yöpyminen.

Pisin telttamatkamme suuntautui Imatralta Tornion ja Haaparannan kautta Tukholmaan, josta palasimme laivalla Turun kautta takaisin.

Lukiolaisena reissasin vielä kaverini kanssa kahdestaan polkupyörillä teltan kanssa viikon tai parin kiertueilla aina Ahvenanmaalla asti. Niiltä matkoilta muistan ainakin yhden opetuksen: älä pystytä telttaa kuoppaan. Huonolla tuurilla se on aamulla täynnä vettä.

Kommentoi