Näkökulma Matti Itkonen: Väärän nykyajan ongelma

Matti Itkonen

Taiteessa hyödynnetään usein anakronismin ideaa. Silloin jokin asia sijoitetaan tietoisesti väärään nykyhetkeen. Voidaan puhua myös epäajanmukaisuudesta tai kuulumattomuudesta aikaansa.

Kyse on poikkeuksetta jotenkin väärästä ajoituksesta. Sillä tavoin pystytään luomaan koomisuuden tai loitolta katsomisen vaikutelma. Tilanteeseen yhdistyy aina jonkinlainen olemassaoloa ilmentävä ristiriita.

Ritarielokuvan maailmaan synnytetään anakronismi, kun roolihahmo tarkistaa ajan Rolex-kellosta, puhuu matkapuhelimeen tai on sonnustautuneena Turon pikkutakkiin. Tuntu väärään nykyaikaan sijoittumisesta olisi mahdollista rakentaa Varkauteenkin.

Kun menneillä vuosikymmenillä myin pyydystämiäni kaloja klubin keittiöön, olisi kuva raunioista ollut silloin anakronismi. Senkaltainen tulevaisuus ei olisi yksinkertaisesti ollut mitenkään kuviteltavissa. Kenties siinä kohdassa olisi toteutunut etäännytys.

Yhtä lailla mahdoton olisi ollut ajatus lyseottomasta Päiviönsaaresta. 1970-luvun alkuun sijoittuvat Päiviönsaari-elokuvan anakronistiset elementit olisivat nämä: uimahalli klubin tenniskentän kohdalla, kadonnut junarata, hävinneet kioskit, yhteislyseoton maisema ja klubia vailla oleva puistonäkymä.

Miljöö sijaitsisi väärässä nykyajassa. Koomisuutta olemisasetelmassa ei olisi.

Katsoja loitonnettaisiin auvoisen tulevaisuuden ihanteesta. Lopputulos olisi dystopia: kauhukuva vastaisten päivien Varkaudesta.

Oiva sovelluskohde anakronismin ajatukselle olisi myös ammattisivistyksen ideaali. Kukin nykyisyys muotoilee omat ihannekuvansa. Elokuvalliseksi roolihahmoksi sopisi opettaja. Hänen arvostamansa ammattitaito olisi helpohkosti sijoitettavissa väärään nykyaikaan.

Olemisainesosien yhteensopimattomuus kävisi erinomaisesti myös pohdinnalliseksi perustaksi. Anakronistinen opettaja suosisi nykyisenä tietotekniikan aikakautena piirtoheitintä ja episkooppia. Samalla hän niin ikään karttaisi Power Point -esityksiä, digitaalikameraa ja kosketustaulua. Liitutaulua ja opetustaulujakin hän mielellään käyttäisi.

2020-luvun maailmassa tuonkaltainen opettaja näyttäytyisi huvittavana, ehkä jopa surkuhupaisana.

Epäajanmukaisena pidetty opettaja pystyisi kuitenkin mykistämään ilkkujat varsin yksinkertaisella kysymyksenasettelulla. Onko tallennusmuoto takeena tiedon syvällisyydestä?

Vai kertooko se jostakin aivan muusta? Onko Power Point -esityksen tieto syvähenkisempää kuin piirtoheitinkalvon tieto? Syvällisyys ei ole esitystavan ominaisuus.

Tulkitsija lisää tuon ominaisuuden objektiin. Kyse on myös asennoitumisesta. Kukaties opettaja tietääkin enemmän kuin kuulijansa.

Miltä olisi tuntunut sähkökirjan puolesta intoilija 1970-luvulla? Mitä olisi silloin ajateltu tietosanakirjan halveksijasta ja Wikipedian palvojasta?

Entä käteisen rahan karttelijasta ja mobiilimaksun ihannoijasta? He olisivat auttamattomasti olleet anakronistisia toimijoita silloisessa nykyisyydessä.

Saapuuko vielä sellainen aika, joka arvostaa huoliteltua suomen kieltä? Silloin englannin kielen ylivalta olisi väistynyt. Myös suomentajien pilkkukammo olisi kaikonnut.

Ei korrekti ja hienostunut kielenkäyttö voi milloinkaan olla väärässä nykyajassa.

Kirjoittaja on FT, KT, kulttuurikasvatuksen dosentti.

Kommentoi