Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Näkökulma Jari Jolkkonen Myötätunnon voimat ja vaarat: Myötätunto ja muukalaisviha ovat saman kolikon kaksi puolta

Tunnustan. Kerran jouduin armeija-aikanani poistumaan luvattomasti Santahaminan kasarmilta. Olin tuolloin jo 28-vuotias pappi ja esikoista odottava ukkomies. Sain tiedon, että vaimoa kiidätettiin sairaalaan keskenmenon takia. En jäänyt hoitamaan paperista poistumislupaprosessia, vaan lähdin viivana sairaalaan.

Kun illalla takaisin palatessani ilmoittaudun komppanian päällikölle, muistan elävästi hänen reaktionsa: käsi meni nyrkkiin ja suusta pääsi suomalainen voimasana, se P-alkuinen, jonka teologista syistä kirjoitan isolla. Se oli suomalaisen miehen karu tapa ilmaista aitoa myötätuntoa. Huone oli täynnä empatiaa, ja pian paljastui, että yliluutnantti oli kokenut jotain samaa. Kohtalotovereista tuli kavereita. Myöhemmin kastoin hänen lapsenkin.

Myötätunto on valtava voima. Arvostamme ihmistä, joka osaa asettua asemaamme. Siitä versoo lujin ystävyys.

Kun menemme lääkärin, papin tai psykologin puheille, odotamme, että hän tavoittaa jotain tunteistani ja tilanteestani. Toisaalta ammattiauttajan pitää säilyttää tietty etäisyys. Muuten hän sairastuu myötätuntouupumukseen ja muuttuu auttajasta autettavaksi.

Myötätunto on myös äärimmäisen tärkeä moraaliresurssi. Ihminen, joka kykenee asettumaan lähimmäisen nahkoihin, ei mielellään kiusaa tai petä toista, väkivallasta nyt puhumattakaan.

Ja päinvastoin: kun myötätunto romahtaa, seuraa hirveitä. Vietnamilaisessa My Lain kylässä amerikkalaiset sotilaat tappoivat käsin 500 naista, lasta ja vanhusta. Eivät tappajat olleet myötätuntoon kykenemättömiä psykopaatteja, vaan tavallisia perheenisiä ja yliopisto-opiskelijoita.

Kun uupumus, stressi, joukon paine tai katkeruus omista kaatuneista murentaa myötätunnon, silloin pahuus meissä saa vallan. Voit kauhistella toisten tekoja, mutta ole varovainen: sinunkin mielesi kellarissa ulvoo lauma susia.

Pitkään uskoin, että myötätunto on täysin puhdas arvo, sellainen, johon ei liity pienintäkään tahraa tai ryppyä. Mutta näin ei sittenkään taida olla.

Psykologi Paul Bloom osoittaa useiden tutkimustensa pohjalta, että myötätunto ei ole kaikkia valaiseva aurinko, vaan harvoihin kohdistuva valokeila. Olemme nurkkakuntaisia, groupish.

Myötätuntomme on rajallinen ja kohdistuu oman perheen, suvun ja kylän jäseniin. Niihin, joiden kohtalon näemme, kuulemme ja haistamme. Se on valokeila, joka kohdistuu omiin äänestäjiin, aatetovereihin tai kanssakansalaisiin, mutta jonka ulkopuolelle jää valtavasti muita myötätunnon arvoisia.

Tästä seuraa pari inhottavaa tosiasiaa. Ensinnäkin ”myötätunto ja muukalaisviha ovat saman kolikon kaksi puolta”, kuten Rutger Bregman kirjoittaa Hyvän historiassaan (Atena 2021). Esimerkiksi kansallismieliset eivät ole useinkaan ole tunteettomia hirviöitä, heidän myötätuntonsa vain rajautuu omiin kansalaisiin.

Sama pätee jopa julmimpiin jihadisteihin: useimmat heistä kertovat raivostuneensa siitä, kuinka islaminuskoisia sorretaan. Myötätuntoa on liikaa ja se kohdistuu vain omiin.

Toinen inhottava seuraus onkin se, että myötätuntomme rajoittuneisuutta voidaan käyttää myös vallan välineenä. Siksi uhriutuvan ihmisen kanssa kannattaa olla tarkkana ja kysyä: onko hän oikeasti sorron uhri vai pyrkiikö hän hamuamaan valtaa tai etuoikeuksia vetoamalla luontaiseen myötätuntoomme?

Kohdistuuko oma myötätuntoni vain omiin vai myös vieraisiin, toisenlaisiin ja kaikenlaisiin?

Valokeilaa voi ja pitää leventää. ”Teille on opetettu, rakasta lähimmäistä ja vihaa vihamiestäsi, mutta minä sanon teille…:” Miten se jatko menikään?

Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.