Toimittajalta Merja Turunen: Kuuluuko varkautelaisena olemiseen jonkinlainen kärsimyksen maksimointi ja kurjuuden kuninkuus?

Merja Turunen

Merja Turunen

Pakko on myöntää: pokkani petti pahan kerran tiistaina, kun tein uutista Lehtoniemen työväentalosta. Jälleen kerran, olisiko parinkymmenen vuoden aikana järjestysnumeroltaan ehkä 50.

Puhelimessa talon myyjän edustaja kertoi aivan rauhallisesti, että ostaja suunnittelee Lehtoniemeen tanssistudiota.

Oli pakko soittaa kotikonttorilta heti pomolle ja kertoa. Toimituksessa paikalla olleet olivat epäilleet sitä ennenaikaiseksi aprillijutuksi.

Kävi ilmi, että tieto tanssistudiosta oli ankka, mutta talon ostanut tanssija-koreografi haluaa vaalia suomalaista ja varkautelaista historiaa. Japanista käsin.

Viikko sitten luin tuoretta kaupungin matkailuohjelmaa, joka oli menossa kaupunginhallituksen käsittelyyn. Siitäkin tuli vähän häkeltynyt olo, hyvällä tavalla: lopultakin on nähty se, mikä täällä on omaa, erityistä ja ainutlaatuista ja mikä voisi kiinnostaa muitakin.

Varkaudelle on aarre, että keskellä kaupunkia on toimivaa teollisuutta, arkkitehtuuria sadan vuoden ajalta, historian jälkiä ja kaikkea tätä ympäröi järviluonto. Varkaudessa ei ole rakennettu tehdasta keskelle kaupunkia, vaan kaupunki on kasvanut tehtaan ympärille.

Asukkaat ovat köyhiä ja vaivaisia, Kauppakatu tyhjä ja autio, tulevaisuus jäi 1980-luvulle.

Erityisesti mieleen jäi ohjelman tavoite, jonka mukaan varkautelaisten ylpeyttä omasta kotikaupungistaan pitää lisätä.

Vaikea on uskottavasti kehua kotipaikkaansa turistille, jos on sitä mieltä, että kaikki on huonosti tai vielä huonommin.

Oma reaktioni Lehtoniemen työväentalon kauppaan kertoo varmaan sekin sokeudesta sille, mikä on ainutlaatuista ja arvokasta. Olen vuosien mittaan surrut sitä, kuinka hieno pala historiaa on päästetty lahoamaan ja tuhoutumaan. Ajattelin, että tontille nousee aikanaan pakettitalo, pihanurmi ja pensasaita, eikä kukaan enää tiedä, että siinä oli työväentalo.

Tarvittiin joku tarpeeksi kaukaa näkemään, että paikalla on yhä arvoa.

Aasinsiltaa Niittylöihin ja muihin puutaloihin ei tarvitse etsiä. Jos purkukuntoinen talo menee kaupaksi kulttuurin ammattilaiselle, mitä mahdollisuuksia kätkeytyy kokonaisiin kortteleihin?

Viimeisen vuoden aikana olen puhunut useammankin haastateltavan kanssa siitä, kuinka varkautelaiset ovat huonoja kehumaan ja arvostamaan itseään.

Tilastoista ja raporteista kaivetaan aina se, missä kaupunki on kehno ja huono. Asukkaat ovat köyhiä ja vaivaisia, Kauppakatu tyhjä ja autio, tulevaisuus jäi 1980-luvulle.

Niinkin varmasti on. Silti samaan aikaan – tutkitusti – varkautelaiset viihtyvät kotikaupungissaan ja antavat arvoa turvalliselle asuinympäristölle ja sen palveluille.

Kuuluuko varkautelaisena olemiseen jonkinlainen kärsimyksen maksimointi ja kurjuuden kuninkuus? Että olisi jotenkin halpahintaista ja epäuskottavaa kehua sitä, mikä itsellä ja omassa ympäristössä on hyvää?

Totuuden nimessä on sanottava, että tämäkin on jo alkanut muuttua, koko ajan enemmän. Kun kaupunki pystyi kymmenen vuotta sitten jälleen hengittämään Stora Enson tehtaiden sulku-uhan jälkeen, jotain oli muuttunut.

Yhteinen kokemus on, ettei meitä nujerrettukaan. Se voi kantaa yllättävää hedelmää.

Kommentoi