Toimittajalta Kati Soininen: Tyhjää täynnä ja pimeää puolillaan

Kati Soininen Mari Petäjä
Kati Soininen

Kati Soininen

”Olin neljävuotias, kun Kauhavalle avattiin Härmälandia-niminen elämysmaailma. Perheemme innostui lähtemään sinne erityisesti luonnonläheisen Peikkometsä-teemapuiston houkuttelemana. Ensimmäinen peikkometsä oli toiminut Järvenpäässä pitkään ja menestyksekkäästi, ja uusia peikkoteemaisia nähtävyyksiä syntyi eri puolille Suomea.

Härmälandian katveesta löyimme metsäpolun, jonka varrelle oli siroteltu sateenpieksämiä peikkoja, kiipeilytelineitä ja puumajoja. Vanhemmilleni on jäänyt mieleen peikkojen vaatimaton ulkomuoto. Homeisiin puupölkkyihin oli maalattu irvistäviä kasvoja. Yhdeltä tontulta puuttui päälaki, toiselta käsi.

Kotimatkalla autossa tiedustelin, milloin me menemme Peikkometsään. Äiti ja isä selittivät hölmistyneinä, että se oli tuo äskeinen paikka. Tarinan mukaan olin pitkään hiljaa. Lopulta huokaisin: Voi vittu mikä peikkometsä.”

Näin eläväisesti Jantso Jokelin muistelee lapsuuden kokemuksiaan Veikkauksen asiakaslehti X:ssä. Vuonna 2016 ilmestyneessä jutussa sukelletaan Suomen kurjimpiin nähtävyyksiin ja kansalliseen melankoliaan.

Mätänevä peikkometsä, turvemuseo ja sinnepäin hutaistut vahanuket jaksavat huvittaa aina vaan.

Itse kuvittelin samanikäisenä pikkupoikana käyneeni New Yorkissa, olihan minulla matkamuistoksi hankittu college-paita, johon oli applikoitu kaupungin nimi.

Kaunis kaupunki kesällä.

Puseron lisäksi muistiini jäi, että New Yorkissa satoi vettä.

Kun olin aikani kehua retostanut vierailullani Isoon Omenaan, minut palautettiin maan pinnalle. Käyntikohde olikin ollut Savonlinna.

Savonlinnassa ei sinällään ole mitään vikaa, se on oikein kaunis kaupunki kesällä.

New Yorkista sen sijaan en oikein syttynyt, kun sinne lopulta matkustin 20 vuoden kuluttua harhakuvitellusta ensikäynnistäni. Siellä satoi vettä. Empire State Buildingin katolla huimasi ja rakennukset olivat muutenkin liian korkeita ja jotenkin kolhoja. Luonnontieteelliseen museoon oli ängetty ihan pirusti kaikkea.

Passeli määrä tavaraa sen sijaan oli Kuhmon Juminkeossa, jossa vierailin muutama viikko sitten. Esillä oli erikielisiä versioita Kalevalasta ja joidenkin äijien päitä veistoksina. Olimme perjantain viimeisen tunnin ainoat kävijät.

Mielenkiintoiseksi paikan elävöitti työntekijä, Italiasta muuttanut nuori nainen. Hän jaksoi innostuneesti avata meille suomalaista kansanrunoutta ja Vienan Karjalan kylien elämää.

Kaaville valmistuvalla pimeänsuojelualueella saimme myös henkilökohtaisen opastuksen. Paikka oli tyhjää täynnä ja pimeää puolillaan. Harvoin olen käynyt yhtä mielenkiintoisessa ja potentiaalia täynnä olevassa kohteessa.

X:n jutussa mainitaan myös Varkaus, mutta ei tavata sen takia torilla, vaan vesitornilla.

Touko Hujasen kuvassa vesitornin kattoterassilla ruukkuistutuksen taakse on kumartunut lippispäinen mies. Toisessa valokuvassa on rakennuksen käytävältä löytyvä piirustus Ruukin Ruusasta. Seinässä oleva valokatkaisija peittää Ruusan strategiset paikat.

En oikein ymmärrä, miksi kuvat ovat päätyneet Suomen kurjimpia nähtävyyksiä esittelevään juttuun. Mutta jos joku jutun lukenut päätyy Varkauteen ja vesitornille, niin mikäs sen hienompaa!

Kommentoi