Toimittajalta Ilona Noponen: Päätin lähteä hautajaisiin, vaikka riskit mietityttivät

Ilona Noponen

Ilona Noponen

Hiiltä ja valkoinen uunin kylki. Ne aina tarvittiin, jotta vuosi pääsi lapsuudessani vaihtumaan. Tätini tarttui hiileen tai ainakin lyijykynään sen jälkeen, kun kello löi kaksitoista. Vaalealta pohjalta tuore vuosiluku erottui, lupasi uutta.

Tällä kertaa tammikuu tuntui vähän huijaukselta. Se ei ollut kunnolla valkoinen eikä kirkas, vaikka lunta saatiinkin. Uusi vuosiluku piirtyi harmaaseen epävarmuuteen siitä, koska korona väistyy.

Loppiaisen jälkeen vietettiin tädin hautajaisia. Päätin lähteä pienellä porukalla vietettävään tilaisuuteen, vaikka riskit mietityttivät. Hautajaisiin osallistuminen vaati muun muassa työvuorojärjestelyjä ja pitkää yksinäistä automatkaa. Lounaan söin yksin isossa pöydässä.

Tunne siitä, että täytyy mennä, oli kuitenkin vahva. Halusin jakaa surun, vaikka ilman halauksia. Tärkeintä oli olla rakkaan sukulaisen rinnalla kylmällä hautausmaalla.

Mustia vaatteita haaliessani muistiin, miten joutavilta juhlat monesti tuntuvat. En ole välittänyt sukujuhlista enkä muistakaan laittautumista vaativista tilaisuuksista ennen kuin viime aikoina.

Ehkä se vaikuttaa, että itsestäänselvyys on kadonnut kaikista kokoontumisista. Ja se, että sukupolvi ennen minua harvenee.

Juhlapäivät tuovat elämään rytmiä, tavoitteita ja järkeä.

Rituaalit ovat sivistyssanakirjan mukaan "seremonioita, joissa ihmiset siirtyvät elämänvaiheesta toiseen". Suomalainen tapa on itkeä yhdessä ja viedä pyhäinpäivänä kynttilä haudalle, kun esimerkiksi meksikolaisille vainajien muistopäivä on riehakas juhla.

Tätini hautajaisissa vietettiin jatkoja, kun aikuiset lapsenlapset päättivät rakentaa kynttilöistä sydämen hänen kotitalonsa lähelle. Kun vielä kokoonnuimme nuotion äärelle juomaan mehua, mietin että onnea on läheinen, josta niin monella on hyvät muistot.

Kuolema pysäyttää ja muistuttaa ainakin hetkeksi elämän rajallisuudesta. Saa ehkä tarttumaan puhelimeen ja soittamaan elossa oleville tärkeille ihmisille.

Mutta iloisemmatkin juhlat tuovat elämään rytmiä, tavoitteita ja järkeä. Iltavuorossa ennen hautajaispäivää sain työn puolesta jutella abiturientin vuosimallia 2021 kanssa. Varkauden lukion opiskelijakunnan puheenjohtaja Mila Turunen kertoi, että opiskelijat toivovat todella, että vanhojen tanssit tanssitaan ja penkkarit vietetään. Hänen mukaansa ne ovat iso osa lukioelämää, jopa syy tulla lukioon.

Lukiolaisen kommentti pysäytti. Eikö lukion tavoite ole lähinnä päästä eteenpäin ja isompiin ympyröihin? Ja elää siinä välillä tavallista ja mukavaa nuoruutta?

Mila Turusen kommentti sai miettimään, miten yksittäinen päivä voikaan auttaa jaksamaan. Ehkä se ei ole aina arki, joka ratkaisee. Tarvitaan ainutkertaisia päiviä, joihin satsataan aikaa ja rahaa sekä opitaan samalla elämän ainutkertaisuutta..

Toivon, että lukiolaiset saisivat juhlansa jossain muodossa. Että heillä olisi vaikkapa videostriimin nauhoitukset, joita muistella. Jos suunnitelmia joudutaan muuttamaan, toivottavasti siitä jaksetaan löytää ainakin vähän huumoria muistojen pohjaksi. Tarvitsemme kaikki taustan, johon piirtää. Uudet alut eivät synny tyhjästä.

Kommentoi