Toimittajalta Sirpa Ylönen: Kun kadottaa työn merkityksen, päätä on vaikea pitää kasassa

Sirpa Ylönen

Sirpa Ylönen

Lokakuussa piti olla vapaata. Aikaa hengähtää ja kerätä voimia loppusyksyyn.

Toisena vapaapäivänä lepopulssi pyyhkäisi yli sataan lyöntiin minuutissa ja ajatus töihin palaamisesta sai aikaan paniikin. Oli pakko soittaa työterveyteen ja sanoa: Nyt en jaksa.

Burnout, työuupumus, sairaslomalapussa lukenut lievä masennus. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vaiva on yhä yleisempi, mutta niin minä kuin moni tuttavakin sanoi, että viimeisenä minun luuli siihen kaatuvan.

Niinpä vain kaaduin.

Teille, jotka odotatte mehukkaita paljastuksia työpaikan huonoista käytännöistä, tuotan pettymyksen. Ei meillä ole sen kummempaa kuin lukemattomilla muilla työpaikoilla: kiirettä, jatkuvaa uuden opettelua, koronan tuomaa lisäkiirettä, epävarmuutta tulevasta.

Noiden päälle – eikä kaikkein vähäisimpänä – yhteiskunnallisen keskustelun ja kilpailukykysopimusten luoma tunne siitä, että työntekijänä on vain ratas koneistossa, joka takoo rahaa joillekin toisille. Ja että ne toiset, joilla on rahaa, ovat tässä yhteiskunnassa jotenkin merkityksellisempiä kuin työntekijät.

Osa suhtautui uupumukseen kuin jotkut suhtautuvat kuolemaan.

Mene tekemään työtä, jolla on merkitystä, on pojallani ollut tapana toivottaa. Omaksi syykseni voin lukea sen, että kaiken keskellä hukkasin sen merkityksen. Sen jälkeen päätä oli vaikea pitää enää kasassa.

Minustakin tuli tilastomerkintä pitenevään listaan mielenterveyden ongelmien vuoksi sairaslomalle jääneistä.

Yllättäen tunsin itseni tervetulleeksi joukkoon. Tuntui, että sain uusia ystäviä. Moni otti yhteyttä ja sanoi: minulla on ollut tai on ihan samoja ongelmia. Vaikka osalla työ oli ihan erilaista, ongelmat olivat samoja.

Päätin heti, että kerron kaikille, mikä vaivaa. Niille, joita kiinnosti, ja aika monelle sellaisellekin, jota ei kiinnostanut. Vastaanotto oli mielenkiintoinen. Osa pysähtyi kuuntelemaan ja puhumaan, osa suhtautui kuin jotkut suhtautuvat kuolemaan: kavahtivat kauemmas ja vaihtoivat puheenaihetta. Silloin tuntui entistä tärkeämmältä sanoa ääneen: minulla ei kestänyt pää.

Olipa niitäkin, jotka kerrankin saivat kuuntelijan omalle uupumukselleen. Toivottavasti pystyin olemaan apuna ja vertaistukena.

Uupumus harvoin tulee yhtäkkiä, eikä niin käynyt nytkään. Paineita oli kertynyt pitkään, ja vasta nyt tunnistan muutamia hälytysmerkkejä.

Kun joulu ei vuosi sitten tuntunut joululta. Kun kesäloman jälkeen yhä vain väsytti. Kun ennen mukavat harrastukset tuntuivat velvollisuuksilta. Ja kun kolmen tunnin yöunien jälkeen olin kiukkuinen kaikille ja kaikelle. Anteeksi kaikille teille, joille ärisin.

Ymmärsin ihmetellä, kun en kyennyt enää lukemaan. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat niin osa minua, että niiden katoaminen tuntui kuin raaja olisi amputoitu.

Tiesin, että vuosikymmenten aikana hankittu ammattitaito on yhä tallessa, mutta se oli lukkojen takana. Aivot eivät hetkeen kyenneet käsittelemään kirjaimia.

Kun ensimmäisen kerran päähän putkahti kuin itsestään toimittajamaisia ajatuksia tajusin, että tästä noustaan. Pikkuhiljaa, ja välillä lipsuen, mutta noustaan kuitenkin.

Kommentoi