Toimittajalta Aulikki Jääskeläinen: Marraskuussa totuus etätyöstä alkaa paljastua, kun matka sängystä työhuoneeseen tuntuu pitkältä ja peilistä katsoo ihme kummitus

Aulikki Jääskeläinen

Aulikki Jääskeläinen

Sosiaalisessa mediassa kiersi pyhäinpäivän alla videopätkä, jossa kaksi naista tapasi taloyhtiön roskiksella, ja toinen onnitteli toista iloisesti hauskasta Halloween-asusta: "Kuolema, hei sä näytät ihan kuolemalta!"

"Mä olen ollut maaliskuusta asti etätöissä," nuhjuiseen collegeasuun pukeutunut valjukasvoinen nainen vastasi hämmentyneenä.

Puoli seitsemän -televisio-ohjelman sketsi osui ja nauratti.

Pidän vaatteista ja pukeutumisesta, mutta kun useimpina aamuna vetäisen päälleni oloasun, sopivien vaatteiden löytäminen lähipäivää tai juttukeikkaa varten on alkanut tuntua vaivalloiselta. Miten se ennen olikin niin hauskaa ja helppoa?

Innokas meikkaaja en ole koskaan ollut, mutta nyt vähätkin meikit kuivuvat käytön puutteessa purkkeihinsa. Kampaamokäyntien välit venyvät ja korvalehtien lävistykset uhkaavat kasvaa umpeen, kun ei kotona viitsi pitää korvakoruja.

Ylipäätään ihmisten ilmoille on asiaa entistä harvemmin. Lenkille ja kuntosalille käyvät aina samat urheiluvaatteet.

Meikit kuivuvat käytön puutteessa purkkeihinsa.

Välillä katselen vaatekaapissani odottavia mekkoja, paitoja, housuja ja kenkiä kaihoisasti: olisipa niille pian käyttöä.

Kotona työskentelyssä parasta on työrauha: keskittymistä työhön häiritsee vain ajoittainen omien ajatusten harhailu. Kun lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet kotoa ja puoliso viettää päivät omalla työpaikallaan, olen kotona kaksi koiraa seuranani. Pimeä vuodenaika vaikuttaa niin, että nekin enimmäkseen nukkuvat.

Aikaa säästyy, kun työmatkaa ei ole.

Keväällä, kun etätöihin joukolla siirryttiin, some täyttyi kotityöläisten kuvista, joissa tietokoneen ja kännykän äärellä istuttiin keittiön pöydän ääressä tai loikoiltiin sohvalla. Usein mukana oli kissa tai koira, uusi työkaveri. Vain pienten koululaisten vanhemmat kuulostivat välillä rasittuneilta, kun koulutkin aloittivat etäopetuksen.

Kesällä etätyöläiset siirtyivät läppärin kanssa aurinkoisille pihoille, terasseille ja parvekkeille. Teams-kokouksissa viljeltiin huumoria työoloista ja ergonomiasta, jota ei ole, mutta ei haittaa. Silloin moni vielä ajatteli palaavansa syksyllä toimistolle, joten kotityöskentelystä nautittiin.

Kun syksyllä selvisi, ettei työpaikoille olekaan paluuta, osa etätyöläisistä varmasti iloitsi edelleen. Itse aloin pohtia lähestyvää pimeyttä, jonka läpi tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta raahautua, vaikka kuinka ulkoilisi, liikkuisi ja yrittäisi syödä terveellisesti.

Marraskuussa matka aamuisin peiton alta keittiön kautta työhuoneeseen tuntuu henkisesti yhtä pitkältä kuin ajomatka Leppävirralta Varkauteen. Kalpenevat kasvot tummuvine silmänalusineen muistuttavat tosiaan sketsin etätyöläistä. Jokapäiväisen oloasun muistaa laittaa pyykkiin siinä vaiheessa, kun koira alkaa nuoleskella sitä.

Keväällä ja kesällä etätyötä hehkutettiin julkisuudessa vuolaasti. Yksi jos toinenkin firma vakuutteli, ettei entiseen ole paluuta. Nyt puheenvuorot ovat jo varovaisempia: etäily köyhdyttääkin työntekijöiden vuorovaikutusta, uusia ideoita syntyy vähemmän, uudet työntekijät jäävät ulkopuolisiksi.

Etäilyn alkuhuumassa meiltä taisi unohtua, että Suomessa on muun muassa marraskuu ja tammikuu. Pitkä ja pimeä kausi, jolloin kotoa ei normaaliaikanakaan huvita lähteä mihinkään. Nyt kaikkien ei tarvitse vääntäytyä edes työpaikalle

Mielenkiinnolla odotan, millaisia etäpeikkoja somekuviin keväällä ilmaantuu. Minun kuvissani esiintyvät enää vain koirat.

Keskustelu