Näkökulma Risto Husu: Kuinka opiskelija pärjää vaikkapa asiakaspalvelun työtehtävissä ja mistä harjoittelupaikkoja löytyy, jos opiskelijan oma asenne on vastentahtoinen ja motivaatio olematon?

Risto Husu

Nykyhallituksen eräs hanke on oppivelvollisuuden pidentäminen ja koulutustakuu. Taustalla on oivallus siitä, että ammatillisen koulutuksen saanut työllistyy kouluttautumatonta helpommin.

Tutkijat Peter Johnson ja Pasi Kiilakoski toteavat (HS 2.11.) hankkeen olevan ”esimerkki pikapolitiikasta, jossa isoja päätöksiä tehdään ilman kokeiluja tai laajaa tutkimuspohjaa usein muista maista lainattujen esimerkkien voimin.”

Esitetty malli ei tutkijoiden mukaan vastaa perusopetuksesta alkavaan osaamisvajeeseen, joka vaikuttaa kiinnittymiseen toiselle asteelle ja opintojen keskeyttämisen syihin.

Vaihtoehtona tarjotaan muun muassa matematiikan ja äidinkielen osaamistakuuta peruskouluun ja matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita nuorille.

Olen toiminut ammatillisen oppilaitoksen kouluttajana lähes 30 vuotta, ja kritiikkiin on pakko yhtyä. Peruskoulun aikainen oppiminen on noussut merkittäväksi haasteeksi toisen asteen opinnoissa ja resurssit kannattaisi kohdistaa opetukseen ja sen kehittämiseen valvonnan sijaan.

Tänä päivänä ammatillisen koulutuksen opettajalla on aina vain vähemmän aikaa varsinaiseen ydintyöhön, opetukseen ja sen tasokkaaseen valmisteluun.

Yhä useammin huoltajat siirtävät kasvatusvastuuta aivan perusasioissakin oppilaitoksille.

Sama ongelma lienee peruskoulussakin.

Tärkeintä tuntuu olevan wilma-merkinnät ja kaiken kirjaaminen, opiskelijoiden henkilökohtaiset suunnitelmat, kehityspalaverit ja oman työajan seuranta ja raportointi.

Opiskelijat ovat yhä enemmän ”kahden kerroksen väkeä”. Osa on todella motivoituneita ja lähtevät innokkaasti myös opintoihin oleellisesti kuuluvaan työharjoitteluun. Yhä suurempi osa ilmoittaa että ”ei kiinnosta pätkääkään”.

Kuvaavaa on erään suuren työnantajan kitkerä kommentti minulle opiskelijan työjakson arvioinnin jälkeen: ”Mistä ihmeestä te kaivatte näitä tyyppejä?”

Hän korosti puhuvansa nimenomaan asenteesta ja motivaatiosta, ei niinkään työtaidoista.

Opiskelijoille järjestettävissä tukipalavereissa saattaa olla mukana kuraattori, psykologi, koulutuspäällikkö, oppilaanohjaaja ja tutoropettaja eli yhä enemmän monien henkilöiden työaikaa ja resursseja pyritään kohdistamaan opiskelijan henkilökohtaiseen ohjaamiseen.

Yhä useammin huoltajat siirtävät kasvatusvastuuta aivan perusasioissakin oppilaitoksille, ja tiedostavat erinomaisesti opiskelijan oikeudet erilaisiin tukimuotoihin, erityisopetukseen ja vastaaviin.

Se, että opiskelijan pitäisi itsekin olla motivoitunut opintoihinsa ja tehdä itsenäisesti asioita opiskellessaan ammattiin tuntuu välillä unohtuvan täysin.

Usein opiskelijalla on ollut jo suuria vaikeuksia peruskoulussa ja erilaisilla sopeuttamisilla ja mukauttamisilla hänelle on jollakin tavalla saatu päättötodistus kirjoitettua.

Miten tilanne muuttuu kun nämä opiskelijat siirtyvät toiselle asteelle ja heille pitää ”taata tutkinto”?

Miten käy tutkintojen arvostuksen työnantajien silmissä?

Olen kuullut useammankin sote-alan opettajan toteavan, että ”kauhistuttaa ajatus, että joutuisin näiden opiskelijoiden hoidettavaksi”.

Pelkoni on, että toisen asteen koulutuspaikat muuttuvat yhä enemmän sosiaalisen ja terveydellisen tuen hoivapaikoiksi, joissa tarvitaan aivan muita ammattilaisia kuin nykyiset ammatillisen opetuksen kouluttajat.

Nämä asiat eivät ratkea koulutustakuulla ja vastuun siirtämisellä peruskoulusta seuraavalle asteelle.

Kirjoittaja on KTM, liiketalouden kouluttaja.

Kommentoi