Näkökulma Noora Laitinen: Olen onnekas: pitkäaikaisen kiusaamisen jälkeen pääsin työpaikkaan, jossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen

Noora Laitinen

Yhdeksännen luokan äidinkielen ainekirjoituksessani pohdin koulukiusaamista ja sen vaikutuksia elämään. Olin ottanut kirjoitukseeni otteita 7.2.1998 Savon Sanomissa aiheesta kirjoittaneen psykologian maisteri Christina Salmivallin tekstistä. Hän totesi mm. seuraavaa: ”Kiusaamisesta on tullut ryhmäilmiö. Ei ole enää kiusaaja ja kiusattu, vaan myös kiusatun lisäksi apuri, vahvistaja ja puolustaja sekä muut ulkopuoliset roolit. Salmivalli totesi myös, että ”jos kiusatuksi tulee alakoulussa, todennäköisesti kiusaaminen jatkuu yläkoulussa”.

Warkauden lehdessä on ollut koulujen alettua kirjoituksia ja kannanottoja kiusaamiseen liittyen. Viime viikolla oli juttu, missä muutama yläkoulun oppilas pohtivat kiusaamisen seurauksia tulevaisuuteen. Haluan kertoa teille, ja kaikille nuorille, että kyllä niitä on. Olette fiksuja, kun pohditte asiaa laajemmin. 

Olen itse ollut koulukiusattu yläkoulussa, sekä aikuisena työpaikkakiusattu. Seuraukset näistä ovat alentunut itsetunto, sosiaalisten tilanteiden pelko/hankaluus, paniikkioireilu ja rajoittunut sosiaalinen elämä. Olen tehnyt työtä, ja teen edelleen, itsetuntoni kohentamiseksi.

Nyt olen siinä pisteessä, että olen hyväksynyt itseni tällaisena. Olen pinnistellyt pitkin aikuisuuttani sosiaalisissa tilanteissa.

Minulla voi olla palavereissa mielipiteitä, halua ja tietoa, esimerkiksi osallistua jonkin asian läpikäymiseen, ehdottaa ratkaisuja ja kertoa oma ajatukseni.

Niiden ääneen sanominen on vaan ollut vaikeaa, koska alitajuntani sanoo, että entä jos. Entä jos joku nauraa, entä jos olenkin ihan väärässä, entä jos nolaan itseni. Mitä muut ajattelevat.

Tai kun lähden vaikka leffaan tai teatteriin tarvitsen reunapaikan. Muutoin sydämeni voi tulla kurkustani ulos. Joskus pelkästään töihin meno tai johonkin tilaisuuteen meno on jännittänyt niin paljon, että meinaan oksentaa kotona ja lähtö viivästyy sen vuoksi.

Olen onnekas: työpaikassani kaikki hyväksytään sellaisina ku i n ovat, ketään ei arvostella.

Olen ollut kuitenkin onnekas viimeiset pari vuotta. Olen päässyt ympäristöön, missä kaikki hyväksytään sellaisina kuin ovat, ketään ei arvostella. Ympärilläni on minua tukevat työtoverit, erilaiset ja ihanat ihmiset ja yhteistyötahot.

Olen voinut harjoitella sosiaalisia tilanteita, itseni esille tuomista ja olla juuri se, mitä olen. Ja minut on hyväksytty. Olen siis onnekas. Kiitos!

Mutta, kaikki eivät ole. Kiusaamisella voi olla pitkäkestoiset seuraukset ja ihminen voi kärsiä esimerkiksi ahdistuneisuudesta, masennuksesta, paniikkihäiriöstä tai päihteistä. Yksinäisyys voi seurata aikuisuuteen asti. Ihminen voi syrjäytyä. Tämän kaltaiset ongelmat rajoittavat yksilön elämää laajasti, ja yhteiskunta maksaa.

Nykypäivänä kiusaaminen on muuttunut. Fyysinen kiusaaminen on muuttunut henkiseksi helvetiksi. Tämän mahdollistaa somekiusaaminen. Sen laajuus on valtava. Hetkessä yksi kuva sinusta voi olla satojen nuorten kännyköissä.

Päätän kirjoituksen 15-vuotiaana sitten kirjoittamani aineen viimeiseen kappaleeseen:

”Haluaisin sanoa kiusaajille muutaman sanan: Menkää itseenne ja miettikää, oletteko itse niin täydellisiä, että teillä on oikeus arvostella muita! Miettikää kaikki, sekä kiusaajat että kiusatut, kuinka voisitte ratkaista ongelmanne yhdessä, ilman väkivaltaa ja arvostelua. Olemme kaikki ihmiset samanarvoisia, olemme sitten vaaleaihoisia tai tummaihoisia, pitkiä tai pätkiä, laihoja tai lihavia. Emme mahda ulkonäöllemme tai ihon värillemme mitään, mutta voimme aina tehdä jotain aivoillamme, ajatelkaa! Onko elämä elämisen arvoista, jos sinua syrjitään tai sinä syrjit?”

Kirjoittaja on päihdetyöntekijä, neuropsykiatrinen valmentaja, viiden lapsen äiti.

Keskustelu