Terveisiä Kuumien Aaltojen Kerhosta: silmäluomet painuvat kiinni hikikarpaloiden painosta ja mieliala ajelee vuoristorataa

Sirpa Hytönen

Aloitin keväällä uudessa työpaikassa. Tehtävistä tärkeimpiä on ollut Kakin perustaminen. Se on varsin luontevaa, kun iso osa työyhteisöstä koostuu keski-iän tuolle puolelle kallistuneista naisista.

Kyse on siis, tietysti, Kuumien Aaltojen Kerhosta.

Aamuyöllä sisäisen patterin ylikuumenemiseen herääminen ja sen aiheuttama peitto pois päältä, peitto päälle kun sittenkin paleltaa -rumppaaminen ei naurata, mutta porukassa univaikeuksille voi ainakin hymyillä.

Samalla voi vaihtaa kokemuksia siitä, mistä ja miten milloinkin hikoiluttaa. Kuten esimerkiksi silmäluomista, jotka eivät painu enää kiinni pelkästään väsymyksestä vaan siitä, että valtavat kuuman aallon synnyttämät hikikarpalot painavat luomet painollaan väkisin kiinni.

Tai että vatsamakkaroiden väliin ei ainoastaan liiskaudu pesussa kutistunut napapaita, vaan Niagaran putouksen verran pirskahtelevaa vettä.

Tai että ennen niin syreenintuoksuiset kainalot erittävät nykyään enemmänkin ammoniakkiin vivahtavaa pistävää hajua.

Ainoa aika, jolloin meitä ei erityisemmin hiota, on syödessä. Sekin johtunee vain sanonnasta ”hiki laiskan syödessä” – ja laiskahan meistä ei kukaan halua olla.

Osalle meistä kuumien aaltojen sivutuotteena on hikoilun ja univaikeuksien lisäksi tullut vuoristoratamaiset mielialan vaihtelut.

Tosin toisilla meistä äkkivääriksi kuvaillut puuskat eivät kyllä taida mennä pelkästään aaltoilun piikkiin. Se ei ole mukavaa kellekään, kun enää ei voi edes jalkaterien asennosta ennustaa, millä tuulella toinen on.

Kuumien aaltojen vuorovesissä itseäni ärsyttää eniten muun muassa sixpack ja timmit käsivarsilihakset ja allit. Ensin mainitut muilla ja jälkimmäiset itsellä.

Ärsyynnyn myös vaatteista, jotka näyttävät aina istuvan, muiden päällä mutta jotka itsellä hiertävät ikävästi haaruksista, vaikka ovat tismalleen samaa kokoa, joita käytin vuonna 1999.

Ärsyttävää on myös se, kun ihmiset utelevat kaikenmaailman asioita. Tai että eivät utele. Tai että kysyjä ei ymmärrä kysyä sitä, mihin haluaisin vastata.

Mutta kaikkien eniten ärsyttää se, että ärsyttää.

Kuumia aaltoja on yritetty suitsia erinäisin keinoin mutta ne ovat silti kuin tsunami. Vievät onnettomimmat mukanaan ja jättävät onnekkaimmat puolipökerryksissä miettimään mitä tapahtui.

No, joka tapauksessa, kaikenlaisia konsteja on kokeiltu. Kuten luontaistuotteita, joiden nimi säilyi muistissa yhtä kauan kuin niiden vaikutus. Hikiliikuntaa, joka sujui ensimmäiset neljäsataa metriä oikein hyvin, ja loppui psykedeelisiin pohjekramppeihin ja siihen, että pakarat paukkuivat ikävästi toisiaan vasten hyllyessään puolelta toiselle.

Yksi työkavereista käyttää yhä hormonilaastareita. Ne ovat kuuleman mukaan hyvin toimivia ja todella auttavat. Jos vain muistaa vaihtaa ne kaksi kertaa viikossa. Aina ei muista ennen kuin muut varovasti kysyvät, että onkohan arvoisan rouvan lääkitys ihan kohdillaan.

Onneksi on viisi kertaa viikossa kokoontuva Kak. Ei tätä muuten kestäisi itse. Eikä varsinkaan muut.

Kirjoittaja on entinen toimittaja ja nykyinen puutarhuri.

Keskustelu