Matkailukaupungin titteliä Varkaudelle on kieltämättä vaikea leipoa mutta kulttuurikaupungin tunnuksesta kyllä kannattaisi kilvoitella

Sari Ristamäki

Kun vettä vihmoi ja tuuli puhalsi, oli tismalleen passeli lomapäivän sää käydä todistamassa Varkauden kesänäyttelyiden suoranaista sumaa. Matkailukaupungin titteliä Varkaudelle on kieltämättä vaikea leipoa mutta kulttuurikaupungin tunnuksesta kyllä kannattaisi kilvoitella. Niin tärkeää kuin kaikenlainen ruumiin kulttuuri onkin, joskus soisi, että muunkin kulttuurin edistämiseen suhtauduttaisiin yhtä suurella intohimolla.

Oli kerrassaan mainio kokemus kiertää kaikessa rauhassa nautiskellen museosta klubille ja sieltä Väinölään ja vielä myöhäiselle lounaalle Keskuskonttoriin. Ketju ei olisi rikkoutunut, vaikka lounaspaikka olisi ollut Kaks Ruusua tai vaikka Tyyskänhovi.

Yhteinen nimittäjä näille kaikille on vanhat rakennukset. On arvokasta, että Varkaudessa ja erityisesti Päiviönsaaressa on yhä runsaasti toimintaa vanhoissa, kulttuurihistoriallisissa rakennuksissa. Liian moni iäkäs, ainutkertainen rakennus rapistuu hiljalleen käytön ja korjauksen puutteessa.

Hattua pitää nostaa kaikille heille, jotka jaksavat yritystoiminnallaan huolehtia, että elävää elämää on vielä joissain jäljellä ja vielä niin, että kaikki kaupunkilaiset ja muut kulkijat pääsevät nauttimaan kauniiden rakennusten hienosta tunnelmasta.

Kuvanveistäjä Taru Mäntysen ja kuvataiteilija Riitta Nelimarkan upea näyttely Varkauden klubilla on jo valitettavasti ohi. Savon Villeissä Varkauden museossa ja Iloa, toivoa naivistit -näyttelyssä Väinölässä ennättää vielä käydä.

Taidekeräilijä Jani Pakkalan tarina antaa uskoa siihen, ettei taiteesta tarvitse ymmärtää paljon nauttiakseen siitä. Pakkala oli omien sanojensa mukaan täysi ummikko, kun osti akvarellin huutokaupasta kymmenellä eurolla muutama vuosi sitten.

Google tiesi kertoa miehelle, että teos oli Tyko Sallisen. Hyvä kauppa sai Pakkalan hurahtamaan Marraskuun ryhmän taiteilijoihin ja heidän töihinsä. Nykyisin hänen kokoelmassaan on 84 teosta vuosilta 1916–1926, ja niistä osa on ensimmäisen kerran esillä Varkauden museossa.

Museon synkkäsävyisistä, tummista ja realistisista töistä voi kätevästi siirtyä räiskyvän ilon, valon ja huumorin maailmaan Väinölään. Ainakin tuolloin, yhtenä heinäkuisena arkipäivänä tuntui, että kaikki olivat lähteneet tihkusadetta karkuun entiseen Ahlströmin virkamiesten asuintaloon.

Jo kahdeksannesta naivistinäyttelystä on ehtinyt tulla käsite ja merkittävä käyntikohde Varkauden kesään.

Moni kekkeri jäi virusvihulaisen vuoksi järjestämättä tänä kesänä. Onneksi museoiden ja muiden taidesalien, persoonallisten kahviloiden ja ravintoloiden ovet olivat auki. Kaikkein mainiointa on, että ovet ovat käyneet tiuhaan.

Lomalaiset ovat olleet kuin löytöretkeilijät. Kotimaata on risteilty pitkin ja poikin, ja vähäisimmästäkin pitäjästä on kaiveltu esiin näkemisen ja kokemisen arvoisia paikkoja.

Kun pienten kotiseutumuseoiden seinäkellot ovat saaneet ennen raksutella rauhassa kesäaikaa, monen kesähommiin pestatun opiskelijan suuta on saattanut nyt kuivata paljosta puhumisesta vieraiden keskellä.

Jos koronakesästä haluaa ottaa jotain mukaan, se on tämä: lähellä tai pikkasen kauempana on monta asiaa kokematta ja katsomatta.

Keskustelu