Arvaamattomuuksia – Talo, joka jäi olemattoman sillan alle ja muita rakennuksia

Jukka Itkonen

Tarkasti ajatellen ja liioittelematta, ihmisyksilö elää jatkuvassa arvaamattomuuden tilassa. Kaikkia asioita ei pysty ennakoimaan.

Sydän voi pysähtyä. Puu voi kaatua niskaan. Salama voi iskeä päähän. Voi pudota korkealta paikalta. Voi jäädä lumivyöryn hautaamaksi, tuhotulva voi viedä mennessään.

Sodassa on paljon todennäköisempää menettää henkensä kuin kulmakuppilan kotoisan kosteassa ilmapiirissä.

Niin, ja tietenkin, voi jäädä auton alle. Ei tiennyt loistava kaunokirjallisuuden suomentaja Tanja Roinila lähtiessään pari kuukautta sitten pyöräilemään, että siitä tulee hänen viimeinen polkupyöräretkensä.

Hän jäi Herttoniemessä rekan alle ja kuoli. Pitkään suunniteltu työ, esseekokoelma jäi kesken. Ihminen toimivana olentona katoaa.

Jäljelle jäävät muistot ja tehty elämäntyö.

Katoavat ne rakennuksetkin. Varkaudessa on viime aikoina pantu maan tasalle tai jätetty lahoamaan pystyyn järkyttävä määrä kulttuurisesti ja paikkakunnan identiteetin kannalta merkittäviä rakennuksia.

Mainitsen vain kaksi koulurakennusta, puutalon eli vanhan keskikoulun ja entisen opinahjoni Varkauden Yhteislyseon.

Yhteislyseota muistellessa voisi ruveta tunteilemaan, niin kuin muiden toimesta on tämän lehden palstoilla jo tehtykin. Minä en nyt tunteile, totean vaan että tuo viihtyisä oppilaitos tarjosi oppilaille kaikki edellytykset hyvän yleissivistyksen rakentamiseksi.

Satojen ja taas satojen varkautelaisten tavoin vietin keskeiset nuoruusvuoteni yhteislyseon vaikutuspiirissä. Nyt tuo kaunis, hyväkuntoisena maahan raastettu rakennus täyttää pilkottuna koko pihamaan.

Lyseo saa ajattelemaan käsitettä kotiseutu. Mistä se koostuu? Tietenkin muista ihmisistä. Maisemasta. Luonnosta, metsistä, puistoista, vedestä. Kaduista. Rakennuksista.

Kaikista näistä muodostuu ihmisten mielenmaisema.

Niinpä purettu yhteyslyseo ei ollut pelkkä puusta, kivestä ja tiilistä kokoonpantu rakennus ja päättäjien mielestä menoerä. Kun rakennus purettiin, kajottiin myös köyhdyttävästi ihmisten mielenmaisemaan.

Minulla ei ole aihetta puuttua Varkauden kaupungin taloudenpitoon ja arvovaltakahinoihin, mutta ilmeisesti kaupunki on ajautunut niin riipaisevaan köyhyyteen, että lyseon kaltaista kulttuurisesti ja arkkitehtonisesti arvokasta rakennusta ei ollut varaa säilyttää ja kehittää sille uutta käyttöä.

Talossa oli muun muassa kaksi liikuntasalia ja Varkaudessa on urheiluseuroja, jotka tarvitsevat salivuoroja. Varkaus on aina ollut myös järjestöjen kaupunki ja tiloja tarvitsevat nekin, samoin kuvataiteen harrastajat, musiikintekijät, monet muut.

Kun nyt kaikki nähtävissä olevat merkit vielä viittaavat siihen, että tehtaan läheisyydessä ja Savontien varrella olevat puutalot tullaan rahanpuutteen vuoksi purkamaan, Varkaudesta on vaarassa tulla kasvoton, historiaton kaupunki.

Ja voi hyvin kuvitella, miltä mainittu puutaloalue näyttää sen jälkeen kun talot on purettu. Sitä sopii matkailijoiden tulla kauempaakin ihastelemaan.

Kanervalan Matti on nyt jättänyt lopullisesti kynänsä pöydälle. Matti oli minun hyvä kaveri, voi sanoa ystävä. Meitä yhdisti voimakas kiinnostus kirjallisuuteen.

Matti oli lukenut valtavan määrän kaunokirjallisuutta niin kuin minäkin. Aina riitti keskusteltavaa. Ja me molemmat kirjoitimme itsekin. Kolmas meidän kanssa tekemisissä ollut kirjoittaja oli luokkatoverini Gullmanin Erik.

Ei tainnut 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa olla montakaan kirjoituskilpailua, jossa joku meistä ei olisi sijoittunut palkintosijoille. Joskus jopa kaikki kolme samassa kilpailussa.

Matti teki töitä asiansa tuntevana kirjallisuusarvostelijana ja pakinoi lehtiin. Niitä juttuja on varmasti melkoinen määrä. 70-luvun alussa hän julkaisi runokokoelman ”Tällainen rakkaus”.

Ihan viimeisinä vuosina en Mattia tavannut, mutta kun vielä tapailimme, hän kertoi työn alla olevasta romaanista, joka etenee hyvää vauhtia. Ahon Antti muisteli Matin kertoneen, että käsikirjoitus käsitteli vuoden 1918 aikaa.

Matilta on taatusti jäänyt huomattava määrä muutakin kirjallista perintöä, ja paras tapa kunnioittaa Matin muistoa on toimittaa jäämistö Varkauden kirjaston kotiseutuarkistoon talteen.

Minä muistan Matin sivistyneenä, lämminsydämisenä ja ahkerana ihmisenä, joka ei koskaan tehnyt itsestään turhan suurta numeroa.

Varkaudessa asuimme vuosikaudet Satakunnankadulla kaupungin omistamassa omakotitalossa. Minulla oli vielä Helsinkiin muuttomme jälkeen sama rakennus työ- ja arkistotilana.

Maksoin siitä säännöllisesti kaupungin määräämän vuokran. Talossa ei joka paikka ollut uuden veroisessa kunnossa. Mutta ei se mikään röttelö ollut, päinvastoin, työskentelytilana aivan oivallinen.

Sitten tuli kaupungilta tieto, että talo puretaan. Tiedustelin kohteliaasti perusteita. Sain kuulla, että talo oli asemakaavassa Huruslahden yli rakennettavan sillan tiellä.

Nyt talo ei ole enää tiellä. Mutta missä se silta on?

Keskustelu