Lintulaskenta oli helppoa, kunnes ilmassa alkoi liikkua outoja tyyppejä

Merja Turunen

Horisontti

Näinä aikoina Warkauden Lehden sivut viilataan valmiiksi linnunlaulun tahdissa.

Linnut rytmittävät työtä ainakin joka toinen viikko, kun taittovuoro osuu minulle. Etätyöpiste on meillä kotona, yläkerran kammarissa, ja ikkunan takana on metsä.

Se on soinut maaliskuun alusta lähtien, ja tahti kiihtyy. Keskiviikkonakin kuoroon oli liittynyt uusia laulajia.

Lintuja on niin kiva kuunnella, että teen töitä ikkuna raollaan. Maanantaina kyllä suljin sen, kun lunta tuli taivaan täydeltä.

Silloin olivat linnutkin hiljaa.

Tiistaina kuului ensimmäistä kertaa käen kukuntaa. Ensimmäiset kukahdukset olivat vielä tunnustelevia ja varovaisia, mutta keskiviikkona kukkui jo ihan kunnolla.

Moni lukija tietää, että meillä warkaudenlehtiläisillä on vuosien varrella ollut lievästi sanottuna monenlaisia vaikeuksia saada lintujen nimet kohdalleen. Sivuilla on seikkaillut pähkinänakkeja, joutsenia jotka olivatkin ankkoja eikun sittenkin hanhia. Onpa Suomen ainoa mykkä lintukin virittänyt kauniin laulun lehden sivuilla.

Suhteemme lintuihin on siis vähintäänkin kaksijakoinen. Niin kauan menee hyvin, kun ei tarvitse yrittää tuntea niitä, tai ainakaan kirjoittaa lehteen yhdenkään linnun nimeä.

Sopiva tarkkuus lintujen lajinmääritykselle on iso lintu, pieni lintu tai vesilintu.

Tilanne on paitsi nolottanut ja naurattanut, myös ärsyttänyt sen verran, että yksi ja toinen on vähän puolisalaa yrittänyt opetella tunnistamaan kohtalaisen luotettavasti edes muutaman siivekkään.

Käyhän se kunnian päälle, kun kasvit, sienet, kalat, nisäkkäät, matelijat ja jopa hyönteiset saadaan yleensä nimettyä kohtalaisen tarkasti.

Huomaisin vapun alla, että joku jossakin oli haastanut kaikki suomalaiset havaitsemaan tämän vuoden aikana vähintään sata lintulajia. Tässäpä sopiva treeni, ajattelin.

Aloitin sadan linnun saalistamisen käymällä lintukirjan läpi sivu sivulta. Paperille kirjoitin, mitä lajeja olin siihen mennessä varmasti jo nähnyt tai kuullut.

Se olikin helppoa: talitintti, harakka, sinisorsa ja niin edelleen.

Pääsin 50 lintuun neljän kuukauden aikana. Kuvittelin, että yhtä leppoisana lintulaskenta jatkuu eteenkinpäin.

Olisihan minun pitänyt tietää.

Sillankorvassa pyörähti järvenpintaa viistänyt lintupari, joka näytti tiiroilta. Ne olivat kuitenkin vääränvärisiä. Kirja antoi vastaukseksi vain mustatiiran, joka on täällä kai harvinainen läpikulkumuuttaja. Tuttu lintuharrastaja pähkäili ja keksi sitten, että kyseessä olivat varmaan metsäviklot.

Voinkohan laskea nämä viklot, kun en niitä itse tunnistanut?

Ilman muistiinpanovälineitä en ole enää varma, olenko nyt menossa numerossa 58, 59 vai 60. Viimeisin laji on joka tapauksessa kirjosieppo, jonka herrapuolinen yksilö riiteli keskiviikkoaamuna pönttöön asettuneen talitinttipariskunnan kanssa.

Oikeasti viimeisin on se pieni ruskea lintu, joka istui illansuussa oksalla työhuoneen ikkunan takana. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä se on.

Onkohan se sama, joka on laulanut koko illan pakahtuakseen jossain pajukon laidassa?

Keskustelu