Kartanonrouva tuli kotiin

Kuva: Marko Happo

Parasta, mitä elämälleni on tapahtunut, hymyilee Tuomaalan kartonon uusi omistaja Helinä Asp.

Tuomaalan pihalla huolettoman näköisesti parkkeerattu farmarivolvo ja vanhat hevoskärrit ottavat tilansa sopuisasti. Kärrien takaa häivähtää mustaa ja valkoista, terhakan haukun saattelemana. Haukusta huolimatta seiskarinkoirien hännät heilahtavat yhtä iloiseen tervehdykseen kuin pihalla astelevan kartanonrouvan käsi.

Lokakuun hämärä alkaa pikkuhiljaa painaa päivän taka-alalle. Vielä pari tuntia, ja taivas on täynnä pikkuruisia valopisaroita. Niitä kartanonrouva katselee lehmuksen oksien lomitse, kun heittäytyy iltaisin levolle keittiön ikkunan vieressä olevalle sivustavedettävälleen. Kolmen vuoden reissaamisen ja muuttamisen jälkeen on ihana olla kotona.

Saareen oli päästävä

Kaipuu juurille oli niin vahva, että saaristolaiselämä piti päästä kokemaan itse. Niinpä Helinä, silloin vielä miehensä Hännisen kanssa, myi vuonna 2005 Rantasalmen vanhan pappilan, ja lähti tutkimusmatkalle. Ensimmäinen etappi oli Oravainen, toinen Maalahden Lillsand, jossa oli "kolme taloa, kahdeksan koiraa ja kaksi mustaa joutsenta". Matkaa rantaan oli vain 60 metriä ja kun syysmyrskyt tulivat, olivat ne niin rajuja, että tavarat lentelivät pitkin pihoja.

Kieltenlehtorille maalahtelainen murre, sen ymmärtäminen ja opetteleminen, oli elämys sekin.

- Naapurin Ivar piti minulle murretunteja. Ensimmäisellä tunnilla opin sanomaan ha hoe hu, onko hänellä koira, Helinä, vannoutunut koiraihminen, nauraa ja jatkaa, että "koko ajan minulla kuitenkin oli tunne, että pitäisi päästä saareen".

Ja saareen, Närpiöön, hän lopulta pääsi.

Aika Närpiössä oli yhden polun pää. Yhden sisäisen matkan päätepiste, josta oli hyvä jatkaa eteenpäin, kohti uusia tuulia.

Joroisissa kaikkein onnellisin

- En ollut uskaltanut uskoa, että pääsisin tähän. Se oli varmasti parasta, mitä minun elämälleni on tapahtunut.

- Joroisissa olen muutoinkin ollut kaikkein onnellisin, kiitos oppilaiden. Piti mennä kauas ennen kuin osasi taas arvostaa, miten paljon hyvää täällä on, Helinä miettii muuttokaaoksen keskellä ja näyttää entiseltä työkaveriltaan saamaansa kalenteria, jonka alkulehdellä lukee "Tervetuloa takaisin, Tepa".

Huumorilla hän osaa suhtautua kylillä jo liikkuviin tarinoihin, jotka kertovat kartanonrouvan ja tätä huomattavasti vanhemman miesystävän käsikynkkäkävelyistä. Varsinkin, kun paljon vanhemmaksi mieheksi paljastuu hänen oma isänsä, joka ei aina pysyisi pystyssä ilman tyttären kantavaa käsivartta.

Ensimmäinen, mihin Helinä Tuomaalassa kiinnitti huomionsa, oli keittiön valkoiseksi kalkittu uuni. Sitten tulivat ne kaikki muut kauniit, sen seitsemään huoneeseen omaan tunnelmansa luovat uunit, joista jokainen on kuin taideteos.

Päällisin puolin kartano on ehkä yllättävänkin hyvässä kunnossa, pahoja rakenteellisia vikoja ei ole löytynyt - paitsi päärakennuksen savupiipuista ja ulkorakennuksen katosta, jotka kaikki on pistettävä uusiksi. Myös kartanon vesihuollossa on omat haasteensa. Toistaiseksi sisään tulee vain kylmä vesi - joka sekin piti aluksi kantaa käsipelissä ulkoa. Mutta pienet epämukavuudet, vai sanottaisiinko historialliset olosuhteet, eivät Helinää haittaa.

- Mie olen niin vanha mieleltäni, etten varmaan pärjäisikään tavallisessa paikassa.

Runonpätkiä seinähirsissä

Joissakin huoneissa tapettien alta on löytynyt paitsi jyhkeitä hirsiä, myös vuosikymmenten takaista lyriikkaa - tytöistä ja pojista tietysti - jota joku on tallentanut puuhun lyijykynällä.

- Tuntuu onnelliselta, ja onnelta, että on paljon tekemistä. Saa itse valita mitä tekee tai jättää tekemättä. Ja täällä saa olla niin hullu kuin on.

Keittiössä vanhasta ajasta kertoo keltasävyinen emännän kaappi, kartanon omia peruja. Muutoin huone on hulvaton sekoitus vanhaa ja uutta. Pöydällä keikkuu pino vuosikymmenten takaisia valokuva-albumeja, yhdelle seinustalle ovat paikkansa löytäneet upouusi induktioliesi ja metallinvärinen jääkaappi.

- Olen ajatellut, että annan paikkojen olla mahdollisimman paljon niin kuin ne ovat. Annan ajan näkyä.

Ulkona hämärä on antanut periksi illan pimeydelle. Sisällä kartanossa on vähän viileää, mutta mieli on lämmin. Edellispäivänä Kaitaisista haetut kissanpennut Aada ja Beata tutkivat nenänpäät vipattaen uutta kotiaan. Toinen niistä hyppää kotoisasti vanhan isännän huoneessa olevan pöydän päälle, kynttilänjalan kupeeseen. Kartanonrouva asettelee lautaselle sitruunapullia, makumuistoina lapsuuden kesistä isomummun luona Oravaisissa. On niin rauhallista, että siihen voisi melkein tarttua käsin kiinni.

- Rauhahan siitä tulee, kun on jossain kotona, Helinä sanoo koruttomasti ja kaataa kahvia kuppeihin.

Kartanossa asustavasta mustapukuisesta, naisenhahmoisesta aaveesta ei toistaiseksi ole kuulunut risaustakaan.

Sirpa Hytönen

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious