sunnuntai 26.3.2017
Manu, Manne, Immanuel, Immo

Pari sanaa oppimisen ja palautteen suhteesta

Kun pieni lapsi opettelee konttaamaan tai kävelemään, hän saa oppimisensa edistymisestä välitöntä palautetta: lapsi joko pysyy pystyssä ja etenee tai kellahtaa kumoon ja eteneminen pysähtyy. Palaute ohjaa lapsen oppimisprosessin etenemistä, ja kehitystä tapahtuu yleensä ennemmin kuin myöhemmin. Tilanne on aivan sama silloin, kun opettelemme puhumaan tai kirjoittamaan. Osaamme välittömästi korjata ilmaisuamme saamamme palautteen perusteella, jos emme tule ymmärretyksi.

Myös aikuisina työelämässä – niin alaisina kuin esimiehinäkin – tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme saatu palaute ohjaa meitä kehittymään. Toivon ainakin, että me kaikki haluamme tietää mahdollisimman pian, jos tekemämme valinnat eivät johda työtämme haluttuun suuntaan. Tuskin kukaan haluaa johtaa liiketoimintaansa tappiollisena vuodesta toiseen tai saada asiakkailtaan palautetta huonosta palvelusta jatkuvasti. Palautteen perusteella voimme arvioida omaa toimintaamme – tähän toivottavasti kaikki omaa työtään ja sen merkitystä arvostavat ovat valmiita – ja muuttaa tarvittaessa toimintamallejamme. Voimme oppia ja kehittyä.

Miksi joskus tuntuu, että ymmärrämme palautteen merkityksen oppimisprosessin tärkeänä osana pienten lasten kasvattamisessa esi- ja alkuopetuksessa ja sitten myöhemmin työelämässä mutta unohdamme sen hetkeksi perusopetuksen loppuvaiheessa, toisella asteella ja korkea-asteella? Täytyy toki myöntää, että kokemukseni perusopetuksesta rajoittuvat omien lasten oppimisprosessien seuraamiseen ja kollegoiden kanssa keskusteluun. Omista korkea-asteen opinnoista on myös tovi vierähtänyt, ja sen puolen tuntuma rajoittuu keskusteluihin opetusharjoittelijoiden ja vastavalmistuneiden opettajien kanssa. Toisen asteen tuntemusta on sentään jonkin verran työuralla karttunut, ettei tämä ajatusten kuvailu nyt ihan arvailuun perustu.

Monen mielestä kärjistän, kun sanon, että niin perusopetuksen loppuvaiheessa kuin vielä valitettavan paljon toisella asteellakin oppija saa palautetta oppimisestaan ja osaamistaan ehkä noin neljä tai viisi kertaa vuodessa – ja silloinkin palaute tulee osaamisesta eikä siitä, miten kyseinen osaamisen taso on saavutettu. Tiedän, että uudet opetussuunnitelmat on otettu innokkaasti (ja inhotenkin) eri puolilla Suomea käyttöön. Tiedän, että toimintaa kohti uusia suosituksia kehitetään varmasti ainakin suunnitelmissa koko ajan. Totuus ei kuitenkaan ole aina niin ruusuinen kuin voisi kuvitella.

Aivan liian vähän tuotamme oppilaille tai opiskelijoille palautetta siitä, mitä he voivat tehdä arviointipisteiden välietapeilla paremmin, mitä he jo osaavat hyvin ja missä heidän on vielä kehityttävä, että voivat tietyssä vaiheessa olla sillä osaamistasolla, jota he tavoittelevat. Vähissä ovat oppijoille tarjoillut osavuosikatsauksia edeltävät tulosvaroitukset. Kouluissa on kaikki valmiudet ja viisaus ohjata oppijan oppimisprosessia muutenkin kuin perusopetuksen lukukausiarvioinnin arvosanoilla tai lukioiden jaksoarvioinneilla. Tätä viisautta vain hyödynnetään vielä toistaiseksi liian vähän.

Lukioissa tämä ongelma kiteytyy jaksojärjestelmään. Ensin opiskellaan kuudesta seitsemään viikkoa ja sen jälkeen mitataan viikko sitä, mitä osataan. Elokuussa 2016 voimaan tullut uusi opetussuunnitelma painottaa onneksi jatkuvan arvioinnin merkitystä ja arvioinnin tehtävää oppimisen tukena. Perusopetuksessa samaan suuntaan on alettu edetä jo vähän aikaisemmin, ja hyvä niin. Nyt lukio-opetuksessa jo käytännössäkin velvoitetaan tuottamaan opiskelijalle tietoa oppimisprosessin eri vaiheissa siitä, mitä ja miten hän osaa tavoiteltavat tiedot ja taidot. Opetuksen järjestämistä säätelevä asiakirja velvoittaa lukiot ja lukio-opettajat ohjaamaan oppijan oppimisprosessia koko jakson ajan. Opiskelijan on oikeus saada ja oikeastaan velvollisuus ottaa vastaan muutakin palautetta osaamisestaan kuin jaksotodistuksessa komeileva kurssiarvosana, joka ei muuten varsinkaan yksittäiseen kurssikokeeseen perustuessaan kerro oppimisesta tai osaamisesta juuri mitään. (Tämä on tunnistettavissa kirjoituksen toiseksi kärjistykseksi.) Toimitaanko kaikissa kouluissa tällä hetkellä opetussuunnitelman velvoittamalla tavalla?

Kun opiskelija ei saa jakson aikana mitään palautetta, jonka perusteella hän voi itse arvioida omaa oppimistaan tai osaamistaan, kyseessä on käytännössä pienoiskoossa sama tilanne kuin silloin, jos lukiolainen lähestyisi ylioppilastutkinnon koetta ilman mitään tietoa siitä, miten hän kyseisen oppiaineen sisällöt osaa. En tiedä, kuinka luottamusta herättävä tunnetila tuo olisi. En haluaisi sellaisen lääkärin pöydälle, joka ei olisi saanut palautetta diagnoosiensa osuvuudesta, tai ajaa sen insinöörin suunnittelemalla sillalla, joka ei olisi koskaan saanut palautetta lujuuslaskelmiensa pitävyydestä. He ovat oppineet tekemään työnsä harjoitteluvaiheessa saamansa palautteen kautta.

Oppimista on ymmärrettävästi tutkittu paljon. En ole vielä tutustunut yhteenkään tutkimukseen, jossa todettaisiin, että kokeeseen pänttääminen johtaisi pitkäkestoiseen oppimiseen. Lukioiden koeviikot ovat kuitenkin perinteisesti suosineet juuri yhteen suoritukseen valmistavaa lukemista. Tästä toimintamallista tuntuu niin opiskelijoiden kuin opettajienkin olevan joissain kouluissa hyvin vaikea luopua. En oikein tiedä miksi.

Hyviä kokemuksia sen sijaan on tutkimuksissa saatu mm. asioiden palastelemisesta pienempiin kokonaisuuksiin – tästähän myös lukion jaksojärjestelmiin johtaneessa kurssimuotoisuudessa on pohjimmiltaan kyse. Tämä pienempiin kokonaisuuksiin jakaminen on vain nyt syytä tehdä yksittäisen kurssinkin sisällä, jotta oppijalle tärkeää palautetta voidaan tuottaa oppimisen tueksi. Tämä osiin jakaminen ei tarkoita vain vanhassa kurssikokeessa mitattujen sisältöjen pilkkomista osiin arviointitilanteiksi jakson ajalle, vaikka sekin on jo jotain. Se ei tarkoita pelkästään kaikenlaisten palautettavien ja opettajan ainoastaan numeroarvosanalla arvioimien töiden siirtämistä koeviikolta keskelle jaksoa, vaikka niillekin on kyllä ehdottomasti paikkansa – erityisesti jos palaute on muutakin kuin numeroarvosana. Oppimista voidaan ohjata myös esimerkiksi vertais- ja itsearvioinnin keinoin tai tieto- ja viestintätekniikan tuomia mahdollisuuksia hyödyntäen. Oppimista voidaan ohjata arviointikeskusteluin kahden kesken tai ryhmissä. Keinot ovat olemassa ja aikaa järjestyy, jos tahtoa riittää.

Jaksojen aikana ja lopuksi – tai ainakin oppimiskokonaisuuksien päätteeksi – on tärkeää tehdä myös jonkinlaisia kokeita. Harjoituskokeiden tekemisen on tutkittu johtavan hyviin oppimistuloksiin ja syvälliseen osaamiseen, asian ymmärtämiseen ja mahdollisuuksiin soveltaa opittua tietoa. Harjoituskokeista saatu palaute nimittäin ohjaa oppimista oikeaan suuntaan. Kurssiarvosanan määräävä, jakson päätteeksi järjestettävä ja koko jakson oppimistavoitteita mittaava kurssikoe ei kuitenkaan sovellu tähän parhaalla mahdollisella tavalla, koska se ohjaa jakson ajan opiskelua liikaa yhtä tavoitetta varten. Tällaisessa kurssikoemallissa oppija ei myöskään saa valmiuksia kehittää omaa toimintaansa oppimisprosessin aikana. Pahimmillaan liian myöhään saatu palaute turhauttaa eikä kannusta oppijaa tekemään työtä oppimisen eteen.

Kun kävelemään opetteleva lapsi kaatuu, nostamme hänet pystyyn, jos hän ei itse takaisin jaloilleen pääse. Kovin kauaa lapsi ei apua tarvitse, koska hän oppii nousemaan ylös itse. Jos juuri kävelemään oppinut lapsi suuntaa vauhdikkaasti alas vieviin portaisiin tai jyrkkään myötämäkeen, varoitamme lasta ja autamme häntä suoriutumaan vaikeasta tilanteesta turvallisesti. Kävelemään emme voi lapsen puolesta oppia, mutta oppimisen suuntaa voimme palautteemme avulla ohjata ja auttaa oppijaa välttämään esteet ja karikot. Miksi emme tekisi näin paitsi nykytiedon myös säännösten valossa lapsen myöhemmällä koulutaipaleellakin? Miksi emme tarjoisi oppijoille mahdollisuutta kehittää oppimistaan kohti tavoitteita aina, kun meillä on siihen mahdollisuus? Miksi emme tekisi työtämme aina niin hyvin kuin voimme?

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *