keskiviikko 13.12.2017
Seija

Ne kesät, ne kesät!

Lukuisia vuosia sitten luin Lauri Haarlan romaanin ”Jumalan myrsky” (1937). Olen katsonut pariin kertaan myös teokseen pohjautuvan, samannimisen elokuvan. Sen ohjasi Valentin Vaala vuonna 1940. Pääosissa olivat Irma Seikkula ja Olavi Reimas. Minulle ne olivat metsäosaston ja lämmittävän auringon kesiä. Niihin kuuluivat myös hinaajat, petkel, uittohaka tai keksi ja mainiot työtoverit. Missähän mahtavat tätä nykyä olla hinaajista esimerkiksi Kalle tai Kusti?

 

Aivan hiljattain aloin lukea Haarlan romaania uudelleen. Aikaisempi muistikuvani oli oikea: kirjan tapahtumapaikat johdattivat minut takaisin 1960-luvun auvoisiin päiviin. Olin silloin usein sukulaisperheemme kesämökillä Kostonsaaressa. Kuinka aavoilta ne suuret vedet tuntuivatkaan.  Likimain rannattomalta vaikutti Kostonselkä, kun sitä mantereen puolelta saarta kohden lähdimme ylittämään. Puinen soutuvene tuoksui suvelta ja seikkailulta. Oikealle puolelle jäi Kontiosalmi, jonka takana sijaitsi hivenen pelottavalta kuulostanut Äimisvesi.

 

Haarlan teos herätti entisyyden henkiin muistoissani. Onhan romaaninkin – samoin elokuvan – toteutustapana takauman idean hyödyntäminen. Kerronnassa palataan siis ajassa taaksepäin. Ehkä tässä yhteydessä voisi myös käyttää termejä muistelo ja tilinteko entisyyden kanssa. Haarla yhdisti tekstiinsä monia tuttuja paikannimiä: ”Laaja Haapaselkä painuu kapeaan Käärmevirtaan, paisuu pieneksi seläksi, ahtautuu jälleen Mykän- ja Kukonvirraksi, jotka ovat lyhyitä kuin salmet ja tulvahtavat kaartavaksi Yövedeksi, joka saareni ja Niskalan lahden lomitse kiertyy yhä virtaavampana paisuillen jättiläishäränsilmäksi, Huukoskeksi, syöksyen vaarallisena myrskynä Kostonselän suvantoon.” (Haarla 1937, 79–80.)

 

Sukulaisperheen täti kävi minut hakemassa muutaman kerran Kommilan lastentarhasta. Sitten kuljimme polkupyörällä Savontietä pitkin. Siihen aikaan naistenpyörissä oli takarenkaiden yhteydessä hameverkot. Ne suojasivat myös jalkojani jäämästä pinnojen väliin. Tämä sukulaistätini oli ystävällisyyden ja sydämellisyyden perikuva. Hänen laisiaan on maailmassa ollut ja on liian vähän. Muistan häntä edelleen hyvin lämpimästi ja arvostavasti.

 

Kostonsaareen saapui kerran mies maailman meriltä. Hänellä oli mukanaan virveli. Tuijotin lumoutuneena umpikelaa. Se heittouistin sai minut täysin valtoihinsa. Lippauistin on minulle kaikista vieheistä vieläkin mieluisin. Vaappujen ja vetouistelun saloihin perehdyin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Ne eivät kuitenkaan pystyneet syrjäyttämään lippauistelun lumoa. Eikä se asiantila otaksuttavasti muutukaan. Niin ainakin arvelen.

 

Jonkin matkan päässä sijaitsi myös poikavuosien intiaanitoverini äidin lapsuudenkoti. Toverini isoäitikin oli silloin elossa. Niistä maisemista löytyivät iso ja pikku virta. Siellä oli myös Virtasalmen kanava. Savonlinnan suuntaan mentäessä sillan vasemmalle puolelle jäi se suuri kivi, jonka juurelta sain sen yöuniinikin tulleen jättiläisahvenen. Kalan painon jätän salaisuudeksi. Ryssänvuoren äkkijyrkkä kallioreuna sekä kiehtoi että pelotti. Näkymä valittiin sittemmin aivan ansaitusti biologian oppikirjan etukannen kuvaksi. Se seikkailumiljöö ei milloinkaan unohdu.

 

Saattaahan tietysti olla niinkin, että muistikuvat poikkeavat todellisuudesta. Se seikka lienee silti melkoisen merkityksetön. Muistamisen mekanismi itsessään on kuitenkin kiinnostava. Sitä olisi mahdollista kutsua englanninkielisen termin mukaisesti ”bothieksi”. Suomen kieleen sopisivat paremmin esimerkiksi senkaltaiset sanat kuin ”molempio”, ”kumpainenkio” tai ”toinentoisio”. Niin ikään reflektion eli pohdiskelun tai minuusheijastelumietiskelyn kannalta asia on tähdellinen.

 

Ihminen näkee samanaikaisesti sekä nykyisyyden itsensä että entisyyden muistoitsensä. Ne kuvat yhdistyvät sitten ”toinentoisioksi”. Niiden keskinäisestä kokonaisuudesta rakentuukin minun sillois-nykyinen kesäitseyteni. Voisikohan Nokia 8 -matkapuhelinta pitää itsetutkisteluun sopivana, filosofisena työvälineenä? Jos vastaus olisi myönteinen, niin siinä tapauksessa ei kyse ilmiselvästi olisikaan vähä-älypuhelimesta. Kyseessähän olisi aito älypuhelin. Sen hankkimista kannattaisi siis ainakin harkita.

 

”Ne kesät, ne kesät!” on rehellinen huudahdus. Toivottavasti ensi vuonnakin on oleva päivänpaisteinen olemussuvi.

 

Kirjallisuus

Haarla, Lauri. 1937. Jumalan myrsky. Romaani. Helsinki: Otava.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *