Terveyttä kaikille

Suomalaiselle lienee yhdentekevää, minkälainen organisaatio häntä sairastettuaan hoitaa, kunhan hoitoon pääsee ajoissa ja se on osaavaa ja vaikuttavaa eli tauti paranee. Kaikista tähänastisista murheista huolimatta suomalainen verorahoitteinen terveydenhuolto on toiminut kohtuullisen hyvin. Hoitoa on yleensä saanut jo ennen kuin henki on lähtenyt ja useimmat ovat parantuneetkin.

Nyt terveydenhuoltoamme uhkaa kuitenkin uskottavuuskriisi. Terveyserot kasvavat, vaikka niiden olisi jo pitkään pitänyt kaventua. Ei ole hyväksyttävää, että vuonna 2011 köyhät suomalaiset miehet kuolevat 12,5 vuotta rikkaita nuorempina. Eikä sekään, että terveyspalveluita vähiten tarvitsevat hyvätuloiset ja työssäkäyvät saavat niitä eniten ja maksavat vähiten, kiitos erityisesti työterveyshuollon. Sen sijaan palveluita eniten tarvitsevat köyhät ja työttömät käyttävät niitä vähiten, mutta maksavat asiakasmaksuina eniten.

Samanaikaisesti terveyskeskukset, terveydenhuoltomme entiset peruspilarit, uhkaavat rapautua markkinavoimien ja kuntien säästötalkoiden lietsoman yksityistämisvimman puristuksessa. Mitä on tehtävä?

Vaikka yksilölle järjestelmä ei ole ratkaiseva, ei sen yleistä merkitystä voi jättää huomiota. Terveydenhuolto vie puolet kaikista kuntien käyttämistä rahoista. Myös yksilö kärsii, jos rahojen käyttö ei ole tehokasta ja vaikuttavaa. Jokaisen terveydenhuoltoon laitetun euron tulisi tuottaa vähintään sama määrä terveyshyötyä.

Suomessa on jo pitkään vallinnut yksimielisyys siitä, että terveydenhuollon rakennetta ja rahoitusta pitää uudistaa. Vaikeus on ollut yksimielisyyden löytämisessä käytännön toteutukseen: yksi valtakunnallinen vai useampi alueellinen toimija, erikoissairaanhoito vai terveyskeskukset ensisijaisiksi, kuka maksaa ja kuinka paljon? Niin paljon vaikeita kysymyksiä, niin vähän helppoja vastauksia. Ja kyse on myös vallasta.

Silti kysymyksiin on vastattava. Totesimme jo hallitusneuvotteluissa, että terveydenhuollon rahoitus ja rakenteet on uudistettava. Siksi kirjasimme uudistustarpeen myös hallitusohjelmaan. Siinä työssä vahvasti mukana olleena kerron omat näkemykseni, miten homma pitäisi hoitaa:

Palvelut organisoidaan alueellisesti. Tilaajaa ei eroteta tuottajasta, vaan 20-30 vahvaa peruskuntaa järjestävät ja pääosin myös tuottavat terveydenhuollon sekä siihen kytkeytyvät läheisesti kytkeytyvät sosiaalihuollon palvelut. Tähän liittyy myös uudistuksen suurin ongelma. Hallitusohjelma sitoo kuntauudistuksen ja terveydenhuollon uudistuksen tiukasti samoihin vahvoihin peruskuntiin.

On kuitenkin vaikea uskoa, että kuntauudistuksessa on mahdollista päästä 30 kuntaan, mikä terveydenhuollon rahoituksen kestävyyden kannalta on ehdoton enimmäismäärä. Siksi pidän todennäköisenä ratkaisuna, että osa syntyvistä vahvoista peruskunnista yhdistää terveydenhuoltonsa nykyisiä sairaanhoitopiirejä alueiltaan muistuttaviksi terveyspiireiksi.

Koska kunnat/ piirit eivät kuitenkaan pysty tuottamaan kaikkia palveluita itse, ne hankkivat niitä myös yksityisiltä tuottajilta, jotka tekevät palvelutuotannosta sopimuksen kuntien/piirien kanssa. Piirien erikoissairaanhoito tuotetaan edelleen yliopisto- ja keskussairaaloissa, mutta nykyistä tiukemmin kuntien perusterveydenhuoltoon kytkeytyneenä.

Pyrkimyksenä tulee olla, että perusterveydenhuolto ja terveyskeskukset palautetaan takaisin terveydenhuoltomme peruspilareiksi.

Perusterveydenhuollon asiakasmaksut poistetaan. Jos asukas ei käytä kunnan tuottamaa palvelua, hän voi vapaasti valita palveluidensa tuottajat kunnan kanssa sopimuksen tehneiden joukosta. Sopimuksen tehneiden yksityisten palvelutuottajien maksut alenevat kunnallisten maksujen tasalle.

Kunnat vastaavat terveydenhuollon rahoituksesta kattavasti. Vastuu koskee perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, kuntoutuksen, matkakorvausten, sairauspäivärahojen ja myös lääkekorvausten rahoitusta. Yksityisen terveydenhuollon sv-korvaukset poistetaan.

Kuntien rahoitus koostuu veroista, valtionosuuksista, niille siirretyistä sv-korvauksista sekä asiakasmaksuista. Kelan sairausvakuutus- ja etuuspalvelut kytketään osaksi terveyspiirien toimintaa.

Päätökset voimavarojen käytöstä tehdään tarpeen, oikeudenmukaisuuden ja kustannusvaikuttavuuden perustalta. Kuntien päätöksiä ohjaavat yhteiset valtakunnalliset hoitolinjaukset, joiden periaatteet hyväksyy eduskunta. Samoin eduskunta päättää kunnille ohjattavasta tuesta ko. periaatteiden mukaisesti. Paikalliset päätökset tekee demokraattisesti valittu luottamuselin, jossa turvataan riittävä alueellinen edustus ja asukkaiden mielipiteiden ja toiveiden jatkuva kartoitus.

Samalla kun totean, että kyllä tästä näistä alkaen vielä hyvä tulee, toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulua ja vielä onnellisempaa uutta vuotta!

Kirjoittaja on kuopiolainen kansanedustaja (vas).

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious